17.4.2009

Vaatimukset Helsingin käräjäoikeudessa

Syyte

Syyttäjä vaati A:lle rangaistusta törkeästä velallisen petoksesta sekä 10 muulle vastaajalle, muiden ohella B:lle, rangaistusta A:n salaamaan omaisuuteen kohdistuneista kätkemisrikoksista.

Syytekohtien 1a - 1d mukaan A, joka oli asetettu konkurssiin 14.10.1997, oli 17.12.1997 hankkiakseen itselleen oikeudetonta taloudellista hyötyä konkurssimenettelyssä salannut omaisuuttaan jättämällä henkilökohtaisessa konkurssissaan laaditussa pesäluettelossa ilmoittamatta omistamaansa omaisuutta seuraavasti:

1a) V Foundations (V)ja sen hallussa olleet 2 089 662,74 Yhdysvaltain dollaria,

1b) X Holdings S.A. (X) -nimisen yhtiön, joka oli omistanut Oy Y:n, jolla puolestaan oli ollut 6 343 911,40 markan arvosta sijoituksia,

1c) Helsingissä sijaitsevan tontin, sillä olevat rakennukset ja Z Properties (Z) -nimisen yhtiön, joka oli omistanut kiinteistön, minkä omaisuuden arvo oli vähintään 4 000 000 markkaa,

1d) 810 000 markan arvoisen purjeveneen sekä

1e) Å Investment (Å) -nimisen yhtiön, jolla oli ollut ainakin 100 319,88 Yhdysvaltain dollaria rahaa ja 3 006 754,91 Saksan markan arvosta erään suomalaisen omaisuudenhoitoyhtiön A:n puolesta merkitsemiä ja myöhemmin siirtämiä rahasto-osuuksia.

Velallisen petoksessa oli tavoiteltu huomattavaa hyötyä, velallinen oli vahvistanut väärän tiedon oikeaksi Helsingin käräjäoikeudessa ja velallisen petos oli myös kokonaisuutena arvioiden törkeä.

Syytekohdissa 2 - 12 syyttäjä vaati muille vastaajille rangaistusta muun muassa sillä perusteella, että nämä olivat
- ottaneet vastaan, siirtäneet tai ainakin sallineet siirtää A:n salaamaa tai sen tilalle tullutta omaisuutta peittääkseen tai häivyttääkseen omaisuuden laittoman alkuperän taikka avustaakseen A:ta välttämään rikoksen oikeudelliset seuraamukset

ja eräissä syytekohdissa siitä, että nämä olivat
- peittäneet ja häivyttäneet salatun omaisuuden todellisen luonteen, alkuperän tai siihen kohdistuneet määräämistoimet tai oikeudet.

Lisäksi syyttäjä vaati, että omaisuudenhoitoyhtiö tuomitaan yhteisösakkoon, että törkeästä kätkemisrikoksesta ja avunannosta törkeään kätkemisrikokseen syytetty B tuomitaan pantavaksi viralta ja että A tuomitaan menettämään valtiolle rikoksen tuottamana taloudellisena hyötynä A:lle Liechtensteinissa perustetun U Foundationin (U) hallusta jäädytetyt 1 187 981,63 euroa sekä Bahamalla sijaitsevien T Ltd:n (T) nimissä olevat 266 095,76 Yhdysvaltain dollaria ja S Ltd:n (S) nimissä olevat 1 291 086 Yhdysvaltain dollaria.

A:n konkurssipesän vaatimukset

Konkurssipesä yhtyi A:ta ja yhdeksää muuta vastaajaa vastaan ajettuun syytteeseen sekä vaati A:n velvoittamista suorittamaan pesälle konkurssin jälkeen saamistaan pesään kuulumattomista varoista korvaukseksi salatusta ja kateisiin jääneestä omaisuudesta syytekohdassa 1a mainitun V:n osalta 2 089 662,74 dollaria viivästyskorkoineen 17.12.1997 lukien sekä syytekohdassa 1e mainitun Å:n osalta 3 734 628,54 Saksan markkaa viivästyskorkoineen 18.6.1998 lukien ja 100 319,88 Yhdysvaltain dollaria viivästyskorkoineen 17.12.1997 lukien.

Lisäksi pesä vaati vahvistettavaksi, että V ja Å, niiden hallinnassa ollut ja sijaan tullut omaisuus sekä omaisuuden tuotto samoin kuin U, T ja S sekä niiden hallussa jäädytettynä olevat varat tuottoineen kuuluvat pesään.

Lisäksi pesä vaati vahingonkorvauksia muilta vastaajilta.

Vastaukset

Vastaajat vaativat syytteen ja muiden vaatimusten hylkäämistä.

A perusteli vaatimustaan ensinnäkin sillä, että Helsingin käräjäoikeus oli jo 7.11.1997 tehnyt päätöksen siitä, että A:n konkurssipesän pesänhoitajan muistioon merkittyihin oikeudenkäynteihin liittyvät varat oli merkitty pesäluetteloon ja ettei A siten ollut salannut niitä jättämällä ne ilmoittamatta. A ei ollut jättänyt mitään ilmoittamatta hankkiakseen siten itselleen taloudellista hyötyä. A oli pyrkinyt toimimaan siten, ettei hän joutuisi kansainvälisten ihmisoikeussopimusten vastaisesti todistamaan itseään vastaan samaan aikaan vireillä olleessa oikeudenkäynnissä, jossa hänen väitettiin siirtäneen varoja eri yhtiöistä itselleen tai muille yhtiöilleen. Koska A:lla oli ollut oikeus olla todistamatta itseään vastaan pesäluetteloa vahvistaessaan, velallisen petosrikoksen tunnusmerkistö ei täyttynyt.

A kiisti olleensa ilmoitusvelvollinen muun ohella myös sillä perusteella, että hänen asemansa edunsaajana V:ssa oli mitätöity jo 25.8.1997, että X:n edunsaaja 14.10.1997 oli ollut eräs toinen henkilö, että lainhuuto Kulosaaren kiinteistöön oli ollut Z:lla, joka oli 13.10.1997 myynyt tontin R Oy:lle, että purjeveneen oli 14.10.1997 omistanut Q Co, jota A ei tuntenut, että Å:n oli omistanut V, ja ettei A siis ollut ollut edunsaajana Å:ssa tai V:ssa konkurssiinasettamishetkellä 14.10.1997. A oli ollut syytteessä syytekohdissa tarkoitetuista varoista ja oikeudenkäynnit oli merkitty edellä mainittuun pesänhoitajan muistioon.

Käräjäoikeuden tuomio 16.6.2006

Syytekohta 1

Käräjäoikeus totesi, että A:han oli kohdistettu rikossyyte ennen pesäluettelon oikeaksi vahvistamista. A oli konkurssimenettelyssä kieltäytyessään aluksi vahvistamasta pesäluetteloa vedonnut kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen 14 artiklan 3 kappaleen g kohdan ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kohdan sisältämään periaatteeseen, jonka mukaan rikoksesta syytetyllä on oikeus olla tulematta pakotetuksi todistamaan itseään vastaan tai tunnustamaan syyllisyytensä. Käräjäoikeus oli A:n kieltäytymisen jälkeen velkojainkuulustelussa 7.11.1997 tehnyt välipäätöksen, joka kuului seuraavasti:

"Jos velallinen kieltäytyy vahvistamasta sinänsä virheettömästi laadittua pesäluetteloa oikeaksi, syyllistyy hän konkurssisäännön 18 §:ssä säädettyyn niskoitteluun, mikä lainkohta on säädetty keinoksi painostaa velallinen ilmoittamaan pesä ja vahvistamaan pesäluettelo. Pesäluetteloon on A:ta vastaan vireillä olevat oikeudenkäynnit merkitty riitaisiksi ehdollisina ja enimmäismääräisinä sekä epävarmoina vahingonkorvausvelkoina tai vastuina. Pesäluetteloon on velallisella mahdollisuus tehdä oikeuden hyväksymiä yksilöityjä varauksia seikoista, joita hän ei uskottavasti tarkemmin tiedä. Kun nämä, väliaikaisen pesänhoitajan muistiossa tarkemmin yksilöidyt oikeudenkäynnit ovat edellä selostetulla epävarmoiksi todetulla tavalla merkityt pesäluetteloon, ei niiden osalta ole tarvetta tehdä erikseen mitään varausta. Pesäluettelon vahvistamisella A ei tule näin tässä tapauksessa oikeudenkäyntien osalta pakotetuksi todistamaan itseään vastaan."

Konkurssiasian tultua lykätyksi 17.12.1997 pidettyyn jatkettuun velkojainkuulusteluun A oli vahvistanut pesäluettelon oikeaksi antamillaan varauksilla. Luetteloon ei ollut merkitty sitä omaisuutta, jonka salaamisesta A:ta nyt syytettiin.

Tekemässään varaumassa A oli ilmoittanut pyrkineensä toimimaan asiassa siten kuin konkurssivelallisen lain mukaan tuli toimia. Hän oli kertonut, ettei hänen esittämissään selvityksissä ollut tietoisesti tai tahallisesti virheitä tai puutteita. Mikäli myöhemmin ilmeni tai A muisti joitain vastuita tai varoja, hän tuli välittömästi ilmoittamaan ne kullekin vastaavalle pesän edustajalle. Myöskään varaumassa ei ollut tuotu esiin omaisuutta, jonka salaamisesta A:ta nyt syytettiin.

Käräjäoikeus totesi, että Korkeimman oikeuden ratkaisun KKO 2002:122 mukaan velallisen tietojenantovelvollisuus palveli yksinomaan konkurssia täytäntöönpanomenettelynä ja oli tarpeen velkojien etujen turvaamiseksi. Tarkoitus oli, että pesänhoitaja ja velkojat saivat velallisen myötävaikutuksella pesän selvittämistä varten mahdollisimman luotettavan kuvan konkurssipesän varoista ja veloista. Korkein oikeus oli todennut, että tietojen antaminen ei sellaisenaan liity mihinkään rikosasiaan tai selvityksen hankkimiseen mahdollisesta rikoksesta eikä velallinen tietoja antaessaan ole rikoksesta epäillyn asemassa. Korkeimman oikeuden ratkaisuun sisältyvä oikeusohje oli, ettei velallisella ollut oikeutta salata konkurssimenettelyssä pesään kuuluvaa omaisuutta sillä perusteella, että hän arvioi omaisuuden ilmoittamalla ilmiantavansa itsensä omaisuuden alkuperään liittyvästä tai muusta rikoksesta.

Arvioituaan vielä eräitä Korkeimman oikeuden ratkaisun jälkeen annettuja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuja (Weh 2004, Shannon 2005) käräjäoikeus katsoi, ettei A:lla ollut ollut oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevan periaatteen nojalla oikeutta olla ilmoittamatta omaisuuttaan.

Käräjäoikeus lausui edelleen, että A:n nimenomaisena tarkoituksena velkojainkuulustelussa oli ollut olla paljastamatta hänellä konkurssiinasettamishetkellä olleita varoja, minkä myös konkurssiasiaa käsitellyt tuomioistuin oli ymmärtänyt. Käräjäoikeus katsoi, että A:n väitteen johdosta tehty käräjäoikeuden välipäätös oli vapauttanut A:n ilmoittamasta pesäluettelossa sellaista omaisuutta, josta tuolloin vireillä olleessa rikosasiassa oli ollut kysymys, mutta ei sen sijaan muuta omaisuuttaan.

A:han oli syksyllä 1997 kohdistettu useita velallisen epärehellisyyttä tarkoittavia syytteitä. Syytteiden mukaan muun ohessa A oli siirtänyt suuria rahamääriä tuntemattomaksi jääneelle taholle Guernseyn saarelle, nimeltä mainitulle yritykselle Gibraltarille, nimeltä mainitulle yritykselle ulkomaille ja tuntemattomaksi jääneeseen osoitteeseen ulkomaille. A:lle oli vaadittu rangaistusta myös siitä, että eräät kaupat olisivat olleet alihintaisia ja siitä, että A oli ilman hyväksyttävää syytä siirtänyt suuria rahamääriä P Oy:lle ja O Oy:lle.

Liechtensteinilaisia yhteisöjä V:tä, X:ää, Å:ta taikka gibraltarilaista Z:aa, joiden pesäluettelossa ilmoittamatta jättämisestä nyt on kysymys, ei ollut mainittu A:han vuonna 1997 kohdistetuissa syytteissä. Tuon omaisuuden ilmoittaminen ei olisi liittänyt A:ta tuolloin vireillä olleissa rikossyytteissä kerrottuihin varojen siirtoihin. A:han ei ollut kohdistettu myöskään sellaisia syytteitä, jotka A olisi kiinteistön ja purjeveneen ilmoittamalla tunnustanut. Syytteessä tarkoitettu A:n salaama omaisuus ei näin ollen ollut liittynyt konkurssimenettelyn aikana vireillä olleisiin oikeudenkäynteihin siten, että välipäätös olisi vapauttanut hänet sitä ilmoittamasta. Kysymys ei ollut myöskään varallisuudesta, jonka olemassaoloa A ei olisi tiennyt.

Käräjäoikeus totesi lisäksi, että A oli syytteeseen nyt vastatessaan ilmoittanut, ettei hänellä ollut ollut konkurssin alkaessa edunsaajan asemaa V:ssä, X:ssä tai Å:ssa eikä Kulosaaren kiinteistön omistaneessa Z:ssa tai purjeveneen omistaneessa Q:ssa. A oli usealla eri perusteella katsonut, ettei hänen olisi edes tullut ilmoittaa mitään tässä syytteessä tarkoitettua omaisuutta pesäluetteloa oikeaksi vannoessaan. A:n lausumista oli pääteltävissä, että hän olisi jättänyt syytteessä tarkoitetun omaisuuden ilmoittamatta käräjäoikeuden välipäätöksestä riippumatta.

Selostettuaan asiassa muun muassa A:n edunsaaja-asemasta sanotuissa yhteisöissä esitettyä näyttöä käräjäoikeus lausui, että A:n olisi tullut ilmoittaa konkurssissa omaisuutenaan syytteessä mainitut V, X, Z, joka oli omistanut syytekohdassa 1c mainitun tontin ja rakennukset, purjevene ja Å.

Käräjäoikeus totesi, että sanottujen yhteisöjen hallussa olleet varat olivat olleet konkurssiin asettamishetkellä muutoin syytteessä mainitut, mutta X:n omistama Y oli todellisuudessa ollut myöhemmin realisoituneiden vastuiden johdosta arvoton.

Konkurssipesän A:han kohdistama vahingonkorvausvaatimus

Konkurssisäännön 45 §:n mukaan, sellaisena kuin se oli laissa 110/1995, konkurssipesään luettiin kaikki se ulosmittauskelpoinen omaisuus, joka velallisella konkurssin alkaessa oli tai joka ennen konkurssin päättymistä velalliselle tuli, sekä kaikki mitä takaisinsaannista konkurssipesään annettujen säännösten mukaisesti voitiin saada pesään takaisin. Konkurssisäännön 85 §:n mukaan, sellaisena kuin se oli laissa 1027/1993, velallinen vastasi ennen konkurssin alkua syntyneestä saatavastaan myös sillä omaisuudella, jonka velallinen vastaisuudessa sai, jollei velkojan kanssa ollut toisin sovittu.

Korkeimman oikeuden ratkaisujen KKO 1936 II 147 ja KKO 1981 II 122 mukaan mainitut konkurssisäännön pykälät, jotka olivat jo ratkaisujen antohetkellä olleet korvausvaatimuksen kannalta samansisältöisiä kuin edellä on selostettu, johtivat siihen, että konkurssituomiossa maksettavaksi tuomittujen saatavien suorittamiseen voitiin käyttää konkurssivelalliselle konkurssin aikana kuuluneen omaisuuden lisäksi myös se omaisuus, jonka hän konkurssin jälkeen sai. Konkurssipesällä ei siten ollut oikeudellista tarvetta saada tuomituksi itselleen vahingonkorvausta.

Konkurssipesän vahvistamisvaatimukset

Käräjäoikeus viittasi oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 3 luvun 1 §:n säännökseen ja totesi, että rikosprosessin yhteydessä voidaan esittää rikoksesta suoraan johtuvat yksityisoikeudelliset vaatimukset. Koska rikoksen selvittäminen ja rikosvastuun toteuttaminen olivat rikosoikeudenkäynnin päätarkoituksia, oikeudenkäyntiin ei voitu pääasian liiaksi häiriintymättä yhdistää muita, rikokseen nähden etäisiä vaatimuksia. Vahvistamiskanteet on oikeuskirjallisuudessa ja -käytännössä katsottu tuollaisiksi vaatimuksiksi. Ne poikkeukset, jotka vahvistamisvaatimuksen esittämiskiellosta rikosprosessissa on katsottu mahdollisiksi, koskevat kokonaan toisenlaista vahvistamista kuin mistä tässä asiassa oli kysymys. Käräjäoikeus katsoi, ettei konkurssipesän vahvistamisvaatimuksia sen vuoksi voitu tutkia tässä yhteydessä.

Menettämisseuraamusvaatimuksen osalta käräjäoikeus lausui olevan selvää, että T:ltä ja S:ltä jäädytetyt varat olivat osa sitä omaisuutta, jonka A oli salannut konkurssissaan. U oli puolestaan A:n vallinnassa oleva offshore-yhtiö, jolta takavarikoidut varat kuuluivat hänen konkurssipesäänsä. A oli saanut rikoksellaan hyötyä moninkertaisen määrän jäädytettynä oleviin varoihin verrattuna. Myös se osa jäädytettyinä olevista varoista, joka mahdollisesti oli kertynyt niiden sijoittamisesta osake- ja valuuttamarkkinoille, voitiin tämän vuoksi tuomita valtiolle menetetyksi. Koska konkurssipesän vahingonkorvausvaatimus A:ta kohtaan oli edellä todettu perusteettomaksi A:n omaisuuden kuuluessa joka tapauksessa hänen konkurssipesäänsä, se ei syrjäyttänyt menettämisseuraamusvaatimusta.

Lopputulos A:n osalta

Käräjäoikeus tuomitsi A:n törkeästä velallisen petoksesta, rangaistusta rikoslain 7 luvun 6 §:n nojalla kohtuullistaen, 5 kuukauden 10 päivän ehdottomaan vankeusrangaistukseen ja jäädytetyt varat 1 187 981,63 euroa ja yhteensä 1 557 181,76 Yhdysvaltain dollaria rikoksen tuottamana taloudellisena hyötynä valtiolle menetetyiksi.

Muut vastaajat

Käräjäoikeus katsoi B:n muiden kätkemisrikoksista syytettyjen vastaajien ohella syyllistyneen A:n salaamaan omaisuuteen kohdistuneisiin kätkemisrikoksiin ja tuomitsi B:n törkeästä kätkemisrikoksesta 1 vuoden 10 kuukauden ehdottomaan vankeusrangaistukseen. Käräjäoikeus hylkäsi B:n osalta syytteen ja vahingonkorvausvaatimuksen syytekohdassa 3. B:n viraltapanoa koskevaa vaatimusta harkitessaan käräjäoikeus totesi, että B:n syyksi luetut rikokset olivat tahallisia ja hänen toimintansa osoitti poikkeuksellista suunnitelmallisuutta. B oli käyttänyt rikosta tehdessään hyväksi oikeustieteen tohtorin koulutustaan. Oikeustieteellisen tiedekunnan professorin viran hoidon ja tehtävän uskottavan hoitamisen kannalta kysymys oli vakavasta tapauksesta. Teot osoittivat näin ollen B:n ilmeisen sopimattomaksi olemaan virkamiehenä. Käräjäoikeus tuomitsi B:n viralta pantavaksi.

Edelleen käräjäoikeus tuomitsi omaisuudenhoitoyhtiön yhteisösakkoon.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomarit Jussi Sippola (eri mieltä) ja Airi Jousila (eri mieltä) sekä lautamiehet.

Eri mieltä olleet käräjäoikeuden jäsenet katsoivat käräjäoikeuden enemmistön tavoin, ettei A:lla ollut ollut lakiin tai kansainvälisiin sopimuksiin perustuvaa oikeutta jättää omaisuuttaan ilmoittamatta konkurssissa ja että käräjäoikeuden 7.11.1997 tekemä välipäätös oli vapauttanut A:n ilmoittamasta pesäluettelossa sellaista omaisuutta, josta tuolloin vireillä olleessa rikosasiassa oli ollut kysymys.

Kun käräjäoikeus oli välipäätöksessään vapauttanut A:n tekemästä pesänhoitajan muistiossa yksilöityjen oikeudenkäyntien osalta mitään varausta, oli mahdollista, että A olisi ilman välipäätöstä voinut tehdä oikeudenkäyntien kohteena olleiden omaisuuserien osalta varauman.

Arvioidessaan nyt syytteessä mainittujen omaisuuserien liityntää syksyllä 1997 vireillä olleeseen rikosasiaan eri mieltä olevat jäsenet päätyivät lausumillaan perusteilla siihen, että A olisi voinut tehdä varauman V:n, X:n, Å:n ja purjeveneen osalta (syytekohdat 1a, 1b, 1d ja 1e), mutta ettei välipäätös ollut vapauttanut häntä ilmoittamasta syytekohdassa 1c mainittua omaisuutta eli kiinteistöä ja Z:aa.

A:n menettely oli perustunut toimivaltaisen viranomaisen eli käräjäoikeuden välipäätöksessään antamaan lupaan, mikä oli muodostanut A:lle oikeuttamisperusteen, jonka johdosta hänen menettelyään ei edellä mainituilta osin tullut pitää rikollisena. Siltä osin kuin A ei ollut syyllistynyt törkeään velallisen petokseen, syytteessä tarkoitettua kätkemisrikoksen esirikosta ei siten ollut olemassa, eivätkä muut vastaajat olleet sanotun omaisuuden osalta syyllistyneet kätkemisrikoksiin.

Helsingin hovioikeuden tuomio 14.12.2007

Syyttäjä, A:n konkurssipesä, A sekä kätkemisrikoksista tuomitut vastaajat ja omaisuudenhoitoyhtiö valittivat hovioikeuteen. Syyttäjä ja A:n konkurssipesä toistivat käräjäoikeudessa esittämänsä vaatimukset. A vaati syytteen hylkäämistä ja vapauttamistaan menettämisseuraamuksesta sekä rangaistuksen alentamista, koska käräjäoikeuden välipäätös oli vapauttanut hänet ilmoittamasta pesäluettelossa sellaista omaisuutta, josta tuolloin vireillä olleessa rikosasiassa oli ollut kysymys. B vaati muun ohella, ettei häntä tuomita viralta pantavaksi.

A:n oikeudesta olla ilmoittamatta omaisuutta konkurssissa

Hovioikeus totesi, että A oli syksyllä 1997 ollut syytetyn asemassa rikosasiassa, joka oli koskenut muun muassa varojen siirtoa ulkomaille velkojien tavoittamattomiin. Oikeudenkäynnissä oli A:n osalta pyritty selvittämään varojen siirtoja lähinnä eri ulkomaalaisiin yhteisöihin sekä A:n asemaa ja määräysvaltaa niissä.

Velkojainkuulustelussa 7.11.1997 A oli ottanut esille mainitun rikosoikeudenkäynnin ja konkurssimenettelyn samanaikaisuuden sekä vedonnut KP-sopimuksen 14 artiklan 3 kappaleen g kohtaan perustuvaan oikeuteen olla tulematta pakotetuksi todistamaan itseään vastaan tai tunnustamaan syyllisyytensä. A oli tuolloin katsonut, että häntä vaadittiin valalla vannomaan oikeaksi pesäluettelo, jossa oli mainittava kaikki omaisuus mukaan lukien se omaisuus, jonka siirtämisestä ulkomaille häntä rikosasiassa samanaikaisesti syytettiin. Lisäksi konkurssivelkojat olivat pyytäneet A:ta selvittämään samoja asioita, joista hän oli rikosasiassa syytteessä. A:n väitteiden johdosta velkojainkuulustelussa oli tehty käräjäoikeuden tuomiossa selostettu välipäätös.

Korkeimman oikeuden ratkaisusta KKO 2002:122 ilmenevän oikeusohjeen mukaisesti tietojenantovelvollisuus konkurssissa ei sellaisenaan liity mihinkään rikosasiaan tai selvityksen hankkimiseen mahdollisesta rikoksesta eikä velallinen tietoja konkurssimenettelyssä antaessaan ole syytetyn asemassa.

A oli asetettu henkilökohtaiseen konkurssiin yksityisen velkojan konkurssipesän hakemuksesta. Asiassa esiin tulleet seikat eivät viitanneet siihen, että konkurssiasiassa hakemuksen tehneen velkojan tavoitteena olisi ollut Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kohdan säännöksen vastaisesti hankkia konkurssin avulla näyttöä rikosasiaa varten tai muutoin konkurssimenettelylle vieraassa tarkoituksessa. Nämä seikat tukivat sitä päätelmää, että A:lla ei ollut ollut oikeutta jättää ilmoittamatta omaisuutta pesäluettelossaan.

Ratkaisussa KKO 2002:122 käsillä olleesta tilanteesta poiketen A oli kuitenkin konkurssihakemuksen tullessa vireille jo ollut syytetyn asemassa ja hänet oli asetettu konkurssiin 14.10.1997 eli vain kaksi päivää ennen rikosoikeudenkäynnin alkamista. Rikosasian ja konkurssimenettelyn välillä oli siten ollut hyvin läheinen ajallinen yhteys.

Hovioikeus totesi, että syyttäjä oli hankkinut ainakin pääasiallisen syytteitä tukevan näytön jo ennen konkurssiasian vireilletuloa. Syyttäjä oli ollut läsnä konkurssiasian käsittelyissä 7.11. ja 17.12.1997 ja syyttäjällä oli ollut tosiasiallisesti mahdollisuus muutoinkin, ottaen huomioon konkurssiasian käsittelyn julkisuus, saada käyttöönsä konkurssimenettelyssä ilmi tulleita tietoja. Ottaen lisäksi huomioon, että syyttäjä ei ollut vielä saanut kaikkia oikeusaputeitse ulkomailta pyytämiään selvityksiä muun ohessa A:n varoista, oli varsin todennäköistä, että konkurssiasiassa kertyneitä tietoja olisi käytetty näyttönä A:ta vastaan rikosasiassa tai tietojen käyttö sanotussa tarkoituksessa olisi ainakin ollut mahdollista.

Hovioikeus totesi edelleen, että käräjäoikeuden velkojainkuulustelussa tekemä välipäätös oli poikkeuksellinen. Sillä seikalla, olisiko käräjäoikeus konkurssisäännön nojalla voinut antaa sanotun sisältöisen päätöksen, ei ollut konkurssivelallisen kannalta ratkaisevaa merkitystä. A oli konkurssiasiassaan voinut toimia sillä tavalla kuin välipäätöksessä oli määrätty. Välipäätöksen sanamuoto oli tulkinnanvarainen ja ainakin jossain määrin epäselvä. Kysymys oli lähinnä siitä, oliko välipäätöksessä tarkoitettu myös niitä varoja, joista rikosasiassa oli ollut kysymys.

A:n asemaa ja menettelyä konkurssiasiassa hänen vannoessaan pesäluettelon oikeaksi oli tarkasteltava kokonaisuutena ottaen huomioon Suomea velvoittaviin kansainvälisiin sopimuksiin ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntöön perustuvat prosessuaaliset perus- ja ihmisoikeudet sekä se, mitä itse konkurssiasian käsittelyssä oli tapahtunut. Kysymyksessä oleva rikosasia ja konkurssimenettely olivat olleet vireillä samaan aikaan. Niillä oli siis tosiasiallisesti ollut hyvin läheinen ajallinen yhteys. Syyttäjä oli ollut läsnä konkurssiasian käsittelyssä ja syyttäjällä olisi muutoinkin ollut mahdollisuus käyttää konkurssiasiassa kertyneitä tietoja A:ta vastaan vireillä olleessa rikosoikeudenkäynnissä. Lisäksi käräjäoikeuden konkurssiasiassa tekemän välipäätöksen tarkoituksena oli jo sen sanamuodon mukaan ollut, että A ei tulisi tosiasiassa pakotetuksi todistamaan itseään vastaan häneen kohdistuvassa rikosoikeudenkäynnissä.

Hovioikeus katsoi, että kerrotuissa olosuhteissa A oli konkurssivelallisen valaa vannoessaan voinut jättää ilmoittamatta sellaisen omaisuutensa, johon kohdistuvasta rikoksesta hän oli ollut syytteessä ja jota A ei ollut voinut ilmoittaa ilmiantamatta samalla itseään omaisuuden alkuperään liittyvästä rikoksesta. Velkojien etujen turvaamiseksi tarpeellisen velallisen tiedoksiantovelvollisuuden oli joustettava oikeusturvanäkökohtien hyväksi. Muilta osin A:n oli tullut konkurssisäännön 15 §:n mukaisesti antaa pesänsä varoista ja veloista oikea tieto sekä vahvistaa se valallaan oikeaksi.

Omaisuus, jonka ilmoittamatta jättämisestä A oli syytteessä tässä asiassa

Hovioikeus totesi asianosaisten olevan hovioikeudessa yhtä mieltä siitä, että A oli nyt käsiteltävänä olevan syytteen tarkoittamana ajankohtana, eli 17.12.1997, käyttänyt tosiasiallista määräysvaltaa syytekohdassa 1 tarkoitetuissa yhteisöissä eli V:ssä, X:ssä, Z:ssa ja Å:ssa, ja ollut niissä edunsaavana omistajana (beneficial owner). Samoin asianosaiset olivat hovioikeudessa yhtä mieltä siitä, että Kulosaaren kiinteistö ja syytteessä tarkoitettu purjevene olivat tosiasiassa olleet Z:n kautta A:n omistuksessa ja määräysvallassa. A:n oli tullut velallisen valaa vannoessaan ilmoittaa varoinaan omistamansa osakkeet eri yhtiöissä, mutta ei erikseen yhtiöiden omaisuutta, kuten oikeusohjeesta ratkaisussa KKO 2003:13 ilmeni.

Syytekohta 1a, V ja sen hallinnassa olleet rahavarat: A oli syksyllä 1997 ollut syytteessä muun muassa 22 miljoonan markan suuruisten varojen siirtämisestä syksyllä 1993 ilman hyväksyttävää syytä ja liiketaloudellista perustetta vastikkeetta velkojien ulottumattomiin N Ltd (N) -nimiseen yhtiöön Guernseylle. A oli sittemmin siirtänyt sanotut varat tämän asian syytekohdassa 1a mainittuun V:hen määräysvallassaan olleiden M Ltd:n (M) ja L:n sekä erään ulkomaisen, niin sanottuna väliyhtiönä käytetyn yhtiön kautta. Varojen siirrot L:stä eteenpäin olivat kuitenkin selvinneet kansainvälisten oikeusapupyyntöjen avulla vasta ensiksi mainitun rikosasian käsittelyn päätyttyä nyt ratkaistavana olevan asian esitutkinnassa. Hovioikeus katsoi olevan ilmeistä, että syksyllä 1993 siirretyt varat olivat myöhemmin osittain sekoittuneet niiden tuottoihin ja A:n muuhun varallisuuteen. V:n hallinnassa A:n konkurssin alkaessa olleet rahavarat olivat kuitenkin ainakin osaksi olleet niitä varoja, joista A oli ollut syytteessä velallisen valaa vannoessaan.

Syytekohta 1b, X: A oli syksyllä 1997 ollut syytteessä siitä, että hän oli 14.9.1992 ilman hyväksyttävää syytä ja liiketaloudellisia perusteita luovuttanut erään yhtiön omistamat osto-optiot P Oy:lle, jolle oli sittemmin A:n määräyksen mukaisesti maksettu optioille kertynyt hyvitys noin 27 miljoonaa markkaa.

X, jonka kuuluminen A:n tosiasialliseen määräysvaltaan edellä kerrotuin tavoin oli hovioikeudessa riidatonta, oli 14.10.1997 omistanut 21.10.1992 kaupparekisteriin merkityn Y:n osakekannan. Y oli merkitty kaupparekisteriin 21.10.1992. Yhtiön osakepääoma oli ollut 15 000 markkaa ja se oli 2.4.1993 tehdyllä päätöksellä korotettu 915 000 markaksi. Myöhemmin osakepääoma oli korotettu vielä 965 000 markaksi. Korotus oli rekisteröity 30.1.1997 ja sen yhteydessä oli lisäksi maksettu ylikurssirahastoon 450 000 markkaa. Y:n osakkeiden siirtyminen hovioikeuden tuomiossa kerrottujen väliyhtiöiden kautta X:lle oli selvinnyt kansainvälisten oikeusapupyyntöjen avulla vasta nyt käsiteltävänä olevan asian esitutkinnan aikana.

Asiassa esitetty selvitys tuki A:n kertomusta, jonka mukaan Y:n osakepääoman korottamiseen käytetyt varat olivat ainakin osaksi olleet peräisin niistä P Oy:lle luovutetuista osto-optioista saaduista noin 27 miljoonan markan määräisistä varoista, joista A oli ollut syytteessä syksyllä 1997. Tarkempaa selvitystä siitä, millä varoilla Y:n osakekanta oli hankittu tai mitä varoja oli käytetty sen osakepääoman korottamiseen, ei kuitenkaan ollut esitetty.

Hovioikeus katsoi jääneen näyttämättä, että Y:n osakekannan hankkimiseen tai yhtiön osakepääoman korottamiseen käytetyt varat olisivat peräisin muista kuin niistä noin 27 miljoonan markan arvoisista edellä tarkoitetuista varoista, joiden luovuttamisen osalta A oli pesäluetteloa konkurssissa oikeaksi vannoessaan ollut syksyllä 1997 syytteessä.

Syytekohta 1c, Kulosaaren kiinteistö ja Z: A:n tosiasiallisessa omistuksessa ja määräysvallassa ollut Z oli 6.8.1993 ostanut syytteessä mainitun kiinteistön. Z oli 13.10.1997 eli päivää ennen A:n asettamista konkurssiin myynyt kiinteistön R Oy:lle kaupalla, joka on sittemmin lainvoimaisesti todettu valeoikeustoimeksi.

Asiassa esitetyn selvityksen mukaan kiinteistön ostoon vuonna 1993 käytetyt eivät olleet niitä, joista A oli syksyllä 1997 ollut syytteessä.

Syytekohta 1d, purjevene: A oli ollut syksyllä 1997 syytteessä muun ohessa siitä, että hän oli erään yhtiön omistajana ja tosiasiallisena määräysvallan käyttäjänä 16.12.1992 päivätyllä kauppakirjalla luovuttanut toiselle yhtiölle alihintaan ensiksi mainitun yhtiön käyttöomaisuuden, purjevene mukaan lukien, pahentaen siten ensiksi mainitun yhtiön maksukyvyttömyyttä. Riidatonta oli, että purjevene oli ostajayhtiöltä siirtynyt 9.9.1993 tehdyllä kaupalla Z:lle.

Hovioikeus totesi, että syyte oli koskenut ensiksi mainittujen kahden yhtiön välistä 16.12.1992 tehtyä kauppaa. A ei ollut ollut syksyllä 1997 purjeveneen osalta syytteessä 16.12.1992 tehdyn kaupan jälkeisistä toimista eikä hän siten olisi ilmiantanut itseään rikoksesta, vaikka olisi pesäluettelossaan ilmoittanut Z:n ja tosiasiallisesti omistamansa purjeveneen.

Syytekohta 1e, Å oli omistanut rahasto-osuuksia, jotka oli osaksi hankittu A:n henkilökohtaiselta niin sanotulta shade-tililtä 3.9.1997 nostetuilla 1 870 000 Saksan markalla ja 29.9.1997 nostetuilla 1 045 000 Saksan markalla.

A oli kertonut, että varat olivat syytekohdassa 1a mainittuja N:ään siirrettyjä varoja, joiden osalta A oli ollut syytteessä. Syyttäjä oli puolestaan katsonut, että varat olivat sellaisia A:n haltuun tulleita 15 miljoonan markan määräisiä varoja, joita oli kiinteistön hankinnan jälkeen ollut jäljellä noin 10 miljoonaa markkaa, ja joista varoista A ei ollut ollut syksyllä 1997 ollut syytteessä.

Hovioikeus totesi, että varojen alkuperä oli jäänyt epäselväksi. Osuuksien hankintaan käytetyt varat olivat ainakin osaksi saattaneet olla peräisin sellaisista varoista, joiden osalta A oli ollut syksyllä 1997 syytteessä. Asiassa oli siten jäänyt näyttämättä, että kysymyksessä olevien Å:n nimissä olleiden rahasto-osuuksien hankintaan käytetyt varat olisivat peräisin muista kuin niistä kohdassa 1a tarkoitetuista noin 22 miljoonan markan määräisistä varoista, joiden luovuttamisesta A oli pesäluettelon konkurssissa oikeaksi vannoessaan ollut syytteessä.

Yhteenvetona hovioikeus totesi, ettei A pesäluettelon konkurssissaan oikeaksi vahvistaessaan ollut ollut syytekohdassa 1c tarkoitetun Z:n ja Kulosaaren kiinteistön eikä kohdassa 1d tarkoitetun, Z:n kautta omistamansa purjeveneen osalta syytteessä siten, että hänellä olisi ollut oikeus jättää ne ilmoittamatta tai jättää tekemättä niiden osalta varaumaa. Syytekohtien 1a, 1b ja 1e osalta hovioikeus sitä vastoin katsoi, että A:lla oli ollut oikeus jättää ilmoittamatta V ja sen hallinnassa olleet rahavarat, X ja Å ja tekemättä varauma niiden osalta.

Anteeksianto- vai oikeuttamisperuste

Hovioikeus totesi rikoslain yleisiä oppeja koskevissa lain esitöissä (HE 44/2002 vp) katsotun, että anteeksiantoperuste, kuten hätävarjelun tai voimakeinojen käytön liioittelu sekä eräät pakkotilateot, poistaa tekijän syyllisyyden ja teon moitittavuuden. Anteeksiantoperusteen soveltuessa teko on oikeusjärjestyksen vastainen, mutta teon tekijä vapautetaan vastuusta, koska häneen ei voida kohdistaa syyllisyysmoitetta. Tekijä jätetään rankaisematta, mutta esimerkiksi menettämisseuraamuksen määrääminen hänelle on mahdollista. Anteeksiantoperusteessa on kysymys motivaatioon liittyvästä seikasta, joka vaikuttaa vain siihen henkilöön, jota se koskee. Sen vuoksi anteeksiantoperuste ei vaikuta muiden osallisten vastuuseen.

Oikeuttamisperusteen soveltuessa teon todetaan olevan sallittu ja oikeusjärjestyksen hyväksymä. Oikeudenmukainen teko on samalla teko, joka on oikeusjärjestyksen tavoitteiden mukainen ja johon jokaisella on oikeus. Jättäessään teon oikeuttamisperusteen nojalla rankaisematta tuomioistuin toteaa tekijän menetelleen oikein. Samassa tilanteessa olevien voisi suositella jatkossakin menettelevän samalla tavalla (HE 44/2002 vp s. 99). Muun muassa viranomaisen antama lupa on paikoin tulkittu oikeuttamisperusteeksi. Kun teko on oikeudenmukainen, ei tekijälle voida määrätä rangaistusta tai menettämisseuraamuksia. Vastuusta vapauttaminen koskee lähtökohtaisesti kaikkia, eikä vain yhtä tekijöistä voida asettaa siitä vastuuseen ja toista vapauttaa.

Hovioikeus totesi edelleen, ettei oikeuttamis- ja anteeksiantoperusteita ole säännelty rikoslaissa kattavasti. Oikeuttamisperusteita harkittaessa joudutaan osaksi turvautumaan oikeustieteessä ja oikeuskäytännössä kehitettyihin periaatteisiin ja analogiaan syytetyn eduksi.

A:n oikeus konkurssivelallisena vaieta pesäluetteloa valalla vahvistaessaan tietystä omaisuudestaan perustui ennen kaikkea prosessuaalisiin perus- ja ihmisoikeuksiin sekä käräjäoikeuden konkurssiasiassa 7.11.1997 antamaan välipäätökseen. A oli voinut luottaa välipäätökseen ja toimia sen mukaisesti. Kysymys ei siten ollut ollut sellaisesta seikasta, joka liittyisi kiinteästi A:n henkilöön vaan pikemminkin siitä, että kenellä tahansa vastaavassa tilanteessa olevalla henkilöllä olisi ollut oikeus menetellä samalla tavalla kuin A. Mainituilla perusteilla A:n oikeutta henkilökohtaisessa konkurssissaan pesäluettelon oikeaksi vannoessaan jättää ilmoittamatta sellainen omaisuus, jonka osalta hän oli ollut syytteessä rikosasiassa ja jota hän ei olisi voinut ilmoittaa ilmiantamatta samalla itseään omaisuuden alkuperään liittyvästä rikoksesta, oli pidettävä oikeuttamisperusteena, joka poisti A:n teon oikeudenvastaisuuden. A:n teossa ei siten kohtien 1a, 1b eikä 1e osalta ollut kysymys rikoksesta eikä häntä voitu tuomita näiltä osin myöskään menettämisseuraamukseen. Näin ollen myöskään muut sanottuihin varoihin myöhemmin puuttuneet eivät olleet syyllistyneet rikokseen.

Syyksilukeminen ja lopputulos A:n osalta

Hovioikeus katsoi A:n syyllistyneen syytekohdissa 1c ja 1d kerrotulla menettelyllään törkeään velallisen petokseen, kun hän oli salannut velkojiltaan Z:n ja sen kautta omistamansa Kulosaaren kiinteistön ja purjeveneen. Hovioikeus tuomitsi A:n, rangaistusta rikoslain 7 luvun 6 §:n nojalla kohtuullistaen, neljäksi kuukaudeksi vankeuteen. Hovioikeus hylkäsi A:ta vastaan ajetun syytteen kohtien 1a, 1b ja 1c osalta samoin kuin näissä kohdissa kerrottuun menettelyyn perustuvat menettämisseuraamus- ja vahingonkorvausvaatimukset. Konkurssipesän vahvistamisvaatimusten osalta hovioikeus hyväksyi käräjäoikeuden ratkaisun perusteluineen.

Muut vastaajat

HO tuomitsi eräät muut vastaajat rangaistuksiin ja korvausvelvollisiksi siltä osin kuin he olivat syyllistyneet sellaisiin kätkemisrikoksiin, joiden esirikoksena oli ollut A:n syyksi syytekohdissa 1c ja 1d luettu rikos. Muilta osin hovioikeus esirikoksen puuttuessa hylkäsi syytteet kätkemisrikoksista ja niihin perustuvat muut vaatimukset samoin kuin omaisuudenhoitoyhtiöön kohdistetun yhteisösakkovaatimuksen.

Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden syyksilukemista B:n osalta ja katsoi, kuten käräjäoikeus, että oikeudenmukainen rangaistus teosta oli 1 vuosi 10 kuukautta vankeutta. Viraltapanon osalta hovioikeus lausui, että B ei ollut ollut rikosta tehdessään virkamies. B oli nimitetty oikeustieteiden tiedekunnan professorin virkaan vasta teon jälkeen. Viran uskottava hoitaminen edellyttää kuitenkin yleistä luottamusta viranhaltijaa kohtaan. Viran hoitamisen kannalta rikos oli vakava ja osoitti B:n ilmeisen sopimattomaksi toimimaan kauppaoikeuden professorin virassa. Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota viraltapanon osalta.

Hovioikeus totesi edelleen, ettei B:tä ollut aikaisemmin rikoksista rekisteröity ja että rikoksen tekemisestä oli kulunut huomattavan pitkä aika. Viraltapano oli B:lle hänen ammattikokemuksensa, arvostuksensa ja asemansa huomioon ottaen huomattava lisärangaistus ja sen voitiin ennakoida haittaavan hänen vastaista menestystään ja ansiomahdollisuuksiaan. Vakiintuneen käytännön mukainen rangaistus johtaisi nämä seikat huomioon ottaen kohtuuttomaan tai poikkeuksellisen haitalliseen lopputulokseen, minkä vuoksi hovioikeus lievensi vankeusrangaistuksen ehdolliseksi.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Tuomas Nurmi, Tapio Vanamo ja Erkki Koivula (eri mieltä). Esittelijä Heli Pöntinen.

Eri mieltä ollut hovioikeudenneuvos Erkki Koivula viittasi Korkeimman oikeuden ratkaisuihin KKO 2002:122 ja 2002:116 sekä lausui, ettei Korkeimman oikeuden niistä ilmenevä linja ollut ristiriidassa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käytännön kanssa.

Käräjäoikeuden 7.11.1997 tekemällä välipäätöksellä A:lle ei ollut annettu oikeutta olla ilmoittamatta omaisuuttaan konkurssissa, eikä käräjäoikeus olisi tällaista lupaa voinut edes antaa.

Käsillä ei myöskään ollut ollut tilanne, jossa A:n pesäluettelossa ilmoittamia seikkoja olisi käytetty häntä vastaan toisessa jutussa. Sen vuoksi spekulatiivisilla kannanotoilla, voisiko syyttäjä mahdollisesti käyttää tietoja hyväkseen rikosprosessissa, jos A olisi ilmoittanut omaisuutensa pesäluettelossa, ei ollut merkitystä.

Viranomaiset eivät olleet käynnistäneet konkurssimenettelyä saadakseen sitä kautta lisänäyttöä vireillä olleeseen rikosasiaan. Konkurssi oli ollut velkoja-aloitteinen ja se oli pantu vireille heidän intressissään.

Näillä perusteilla Koivula katsoi, ettei Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan mukainen itsekriminointisuoja ollut oikeuttanut A:ta ilmoittamasta omaisuuttaan konkurssissa. Sen vuoksi Koivula jätti käräjäoikeuden tuomion pääosin pysyväksi.

Perustelut

Vastaaja A (törkeää velallisen petosta koskevat syytekohdat 1a - 1e)

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. A on 8.9.1997 vireille tulleesta hakemuksesta asetettu 14.10.1997 konkurssiin. Syyttäjä on samanaikaisesti vireillä olleessa rikosoikeudenkäynnissä 1.7. - 10.9.1997 tiedoksi annettujen haasteiden nojalla vaatinut A:lle rangaistusta muun muassa velallisen epärehellisyysrikoksista sillä perusteella, että A oli vuosina 1992 - 1994 eräiden yhtiöiden tosiasiallisena omistajana ja määräysvallan käyttäjänä siirtänyt niiden omaisuutta ulkomaille velkojien ulottumattomiin. Syyttäjä on katsonut, että osa ulkomaille siirretystä omaisuudesta oli päätynyt A:lle. Rikosasiaa on käsitelty ensimmäisen kerran 16.10.1997 ja käräjäoikeuden tuomio asiassa on annettu 29.1.1999, jolloin A on tuomittu muun muassa kolmesta velallisen epärehellisyydestä vankeusrangaistukseen.

2. A on konkurssimenettelyssä 7.11.1997 pidetyssä velkojainkuulustelussa kieltäytynyt vahvistamasta pesäluetteloa lausuen, että rikoksesta syytetyn ei tarvitse myötävaikuttaa oman syyllisyytensä selvittämiseen. A on kuitenkin 17.12.1997 jatketussa velkojainkuulustelussa vahvistanut pesäluettelon, mutta siinä ei ole ilmoitettu sitä omaisuutta, jonka salaamisesta nyt käsiteltävänä olevassa törkeää velallisen petosta koskevassa rikosasiassa on kysymys.

3. Käräjäoikeus on tuominnut A:n syytekohtien 1a - 1e osalta syytteen mukaisesti rangaistukseen törkeästä velallisen petoksesta. Hovioikeus on sitä vastoin tuominnut A:n tästä rikoksesta vain syytekohtien 1c ja 1d osalta ja hylännyt syytteen syytekohtien 1a, 1b ja 1e osalta. Hylkäämistä on perusteltu sillä, että A oli tuomiossa kerrotuissa olosuhteissa voinut jättää ilmoittamatta sellaisen omaisuutensa tai jättää tekemättä varaumaa sellaisen omaisuutensa osalta, johon kohdistuvasta rikoksesta hän oli ollut tuolloin syytteessä ja jota omaisuutta A ei ollut voinut ilmoittaa "ilmiantamatta samalla itsensä omaisuuden alkuperään liittyvästä rikoksesta".

4. Korkeimmassa oikeudessa on tältä osin virallisen syyttäjän, konkurssipesän ja A:n valitusten johdosta kysymys siitä, onko A saanut jättää ilmoittamatta syytekohdissa 1a - 1e mainitun omaisuuden sillä väittämällään perusteella, että hän olisi tämän omaisuuden ilmoittamalla myötävaikuttanut oman syyllisyytensä selvittämiseen tuolloin vireillä olleessa velallisen epärehellisyyttä koskevassa oikeudenkäynnissä, ja onko A siten voinut syyllistyä siihen törkeään velallisen petokseen, josta hänelle tässä asiassa on vaadittu rangaistusta. Kysymys on myös siitä, onko A saanut käräjäoikeuden velkojainkuulustelussa tekemän välipäätöksen nojalla jättää sanotun omaisuuden ilmoittamatta tai tekemättä sitä tarkoittavaa varaumaa pesäluetteloon.

5. Mikäli katsotaan, että A ei ole saanut jättää ilmoittamatta syytekohdissa 1a - 1e mainittua omaisuutta ja että hän on myös syytekohtien 1a ja 1e osalta syyllistynyt törkeään velallisen petokseen, ratkaistavana on edelleen kysymys viimeksi mainittuihin syytekohtiin perustuvasta konkurssipesän vahingonkorvausvaatimuksesta ja syyttäjän esittämästä menettämisseuraamusta koskevasta vaatimuksesta.

6. Lisäksi Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, voidaanko tämän rikosasian yhteydessä tutkia konkurssipesän vaatimus sen vahvistamisesta, että eräät veroparatiisiyhteisöt ja niiden hallussa olevat varat kuuluvat konkurssipesään.

Oikeudesta olla myötävaikuttamatta oman syyllisyytensä selvittämiseen

7. Niin kuin Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 1993:63 on lausuttu, rikoksesta epäilty ei ole velvollinen myötävaikuttamaan oman syyllisyytensä selvittämiseen. Tämä periaate on ilmaistu myös kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen 14 artiklan 3 kappaleen g kohdassa, jonka mukaan rikossyytettä tutkittaessa ketään ei saa pakottaa todistamaan itseään vastaan tai tunnustamaan syyllisyyttään. Vaikka mainittua periaatetta ei olekaan nimenomaisesti ilmaistu Euroopan ihmisoikeussopimuksessa, Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käytännössä on katsottu, että periaate kuuluu oikeudenmukaisen rikosoikeudenkäynnin keskeisiin takeisiin (esim. tapaus Heaney and McGuinness, tuomio 21.2.2000).

8. Kysymys on ensi sijassa rikoksesta epäillyn oikeudesta vaieta seikoista, jotka voivat aikaansaada häneen kohdistuvan syytteen vaaran tai joita voidaan käyttää näyttönä hänen syyllisyydestään. Periaatteen keskeisimmät soveltamisalueet ovat rikoksen esitutkinta ja rikosoikeudenkäynti, mutta se voi tulla sovellettavaksi muissakin yhteyksissä. Tässä asiassa kysymys on siitä, mitä periaatteen soveltamisesta seuraa velkojen pakkotäytäntöönpanoa koskevassa menettelyssä.

9. Ulosottolakiin sisällytettiin 1.3.2004 voimaan tulleella lailla (679/2003) säännökset, joiden tarkoituksena oli suojata velallista siltä, että hänet voitaisiin saattaa syytteeseen hänen ulosottomenettelyssä ilmoittamiensa tietojen johdosta. Säännökset on otettu samansisältöisinä voimassa olevaan ulosottokaareen. Esimerkiksi ulosottokaaren 3 luvun 73 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan ulosottomies ei saa luovuttaa tietoa, joka on olennaisin osin saatu velalliselta esitettäessä hänelle kysymyksiä lain 52 §:n 6 - 8 kohdassa tarkoitetuista seikoista, jos vastauksista ilmenee, että velallinen on saattanut syyllistyä muuhun kuin ulosottomenettelyssä tehtyyn rikokseen, ja tiedon luovuttaminen saattaa hänet siinä menettelyssä syytteen vaaraan. Luvun 91 §:n mukaan tiedot on toisaalta ilmoitettava ulosoton hakijalle, joka ei kuitenkaan saa käyttää niitä velallisen syytteeseen saattamiseksi.

10. Velallinen ei siis voi ulosottomenettelyssä kieltäytyä antamasta ulosottomiehelle tietoja ulosoton piiriin kuuluvasta varallisuudestaan tai oikeustoimistaan syytteeseen joutumisen vaaraan vedoten. Ne tiedot, joissa velallinen kuvaa menettelyään tai tekemiään oikeustoimia, ovat kuitenkin tietojen edelleen luovuttamisen ja käyttämisen osalta eri asemassa kuin pelkät varallisuustiedot. Toisaalta velallisen oikeustoimiakin koskeva ilmaisemiskielto koskee vain sellaisia tietoja, jotka on olennaisin osin saatu velalliselta, ei sitä vastoin sellaisia tietoja, jotka ovat ainakin pääosin ulosottomiehen muualta hankkimia.

11. Syyskuun 1 päivänä 2004 voimaan tulleessa konkurssilaissa ei ole ulosottokaaren edellä tarkoitettuja tietojen luovuttamisrajoituksia vastaavia tai muitakaan velallisen vaitiolo-oikeuteen liittyviä säännöksiä. Niitä ei ollut myöskään A:n konkurssimenettelyn aikana voimassa olleessa konkurssisäännössä. Syyttäjällä oli tuolloinkin oikeus olla läsnä konkurssiasian käsittelyssä ja tutustua konkurssiasian oikeudenkäyntiaineistoon.

12. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2002:122 katsonut, ettei velallisella ollut oikeutta salata konkurssimenettelyssä pesään kuuluvaa omaisuutta sillä perusteella, että hän arvioi omaisuuden ilmoittamalla ilmiantavansa itsensä omaisuuden alkuperään liittyvästä tai muusta rikoksesta. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on puolestaan tapauksessa Kansal, tuomio 10.11.2004, katsonut ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kohdan tulleen loukatuksi, kun tietoja, jotka velallinen oli konkurssimenettelyssä joutunut antamaan rangaistuksen uhalla, oli myöhemmin käytetty näyttönä häntä vastaan rikosoikeudenkäynnissä. Tapauksessa on todettu tietojen muodostaneen merkittävän näytön hänen syyllisyydestään.

13. Myös konkurssimenettelyssä voi syntyä tilanteita, joissa rikoksesta epäillyn vaitiolo-oikeudella on merkitystä arvioitaessa hänen ilmoitusvelvollisuuttaan konkurssivelallisena. Huomiota tulee tällöin kiinnittää ennen kaikkea siihen, millaisena vaitiolo-oikeutta koskevan suojan sisältöä on pidettävä suhteessa konkurssimenettelyn päämääriin.

14. Lähtökohtaisesti voidaan todeta, etteivät puheena olevaa vaitiolo-oikeutta koskevan periaatteen sisältö ja merkitys ole tarkasti jäsentyneet. Periaatteen vaikutukset eivät ole kaikissa tilanteissa samanlaisia eikä periaate ole ehdoton siten, ettei henkilö olisi missään tilanteessa velvollinen toimimaan tavalla, joka voisi saattaa hänet rikosepäilyn kohteeksi tai vahvistaa tällaista epäilyä. (Ks. periaatteesta Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käytännössä tapauksessa O'Halloran ja Francis, tuomio 29.6.2007, erityisesti kohdat 45 - 62). Vaitiolo-oikeutta ei toisaalta ole katsottu voitavan kohtuudella rajata vain rikollisen teon tunnustamiseen tai syyllisyyttä suoranaisesti osoittaviin lausumiin, kuten ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisusta tapauksessa Saunders, tuomio 17.12.1996, ilmenee.

15. Käsiteltävänä olevassa asiassa tietoja ei ole annettu. Näin ollen kysymystä A:n vaitiolo-oikeudesta on arvioitava siltä pohjalta, millainen vaara hänellä olisi tietoja antaessaan ollut tulla näiden tietojen johdosta tuomituksi siitä velallisen epärehellisyydestä, josta hän tuolloin oli ollut syytteessä. Keskeistä on se, miten merkittävänä näyttönä hänen syyllisyydestään näitä tietoja olisi voitu käyttää.

Korkeimman oikeuden kannanotto A:n vaitiolo-oikeuteen

16. Kysymys on tiedoista, jotka A:n olisi konkurssivelallisena tullut antaa pesäluetteloa vahvistettaessa. Konkurssisäännön 3 §:n (110/1995) mukaan velallisen velvollisuutena on ollut antaa pesäluetteloon kaikki tarvittavat tiedot omaisuudestaan ja veloistaan ja lain 15 §:n 1 momentin (47/1965) mukaan hänen on tullut valallaan vahvistaa luettelo oikeaksi. Ennen pesäluettelon vannomista A:lla on ollut mahdollisuus ilmoittaa luetteloon täydennyksiä tai muutoksia sekä tehdä tarvittaessa pesäluetteloon merkittyjen tietojen oikeellisuutta koskevia varaumia.

17. Niin kuin hovioikeus on todennut, asiassa ilmenneet seikat eivät viittaa siihen, että konkurssihakemuksen tehneen velkojan tavoitteena olisi ollut hankkia konkurssin avulla näyttöä velallisen epärehellisyyttä koskevaa rikosasiaa varten tai muutoin konkurssimenettelylle vieraassa tarkoituksessa.

18. Velallisen tietojenantovelvollisuus konkurssimenettelyssä on erityisen tärkeää velkojien täytäntöönpanoetujen turvaamisen kannalta. Tarkoitus on, että pesänhoitaja ja velkojat saavat velallisen myötävaikutuksella konkurssipesän selvittämistä varten mahdollisimman luotettavan kuvan pesän varoista ja veloista. Tietojen antaminen pesäluetteloon ei liity sellaisenaan mihinkään rikosasiaan eikä tarkoita sitä, että pesäluettelon avulla hankittaisiin selvitystä jostakin rikoksesta. Pesäluetteloa vahvistaessaan velallinen ei ole rikoksesta epäillyn asemassa.

19. Pesäluetteloa oikeaksi vahvistaessaan A on kuitenkin ollut syytteessä törkeistä velallisen epärehellisyysrikoksista, joista viimeinen osateko oli tehty 13.12.1994. Syytteissä A:n oli väitetty muun muassa siirtäneen omistamiensa ja määräysvallassaan olleiden yhtiöiden omaisuutta ulkomaille velkojien ulottumattomiin. Oikeudenkäynnissä oli pyritty selvittämään varojen siirtoa lähinnä eri ulkomaisiin yhteisöihin sekä A:n asemaa ja määräysvaltaa niissä. A:n osalta kysymys oli 37 miljoonan markan siirroista, mutta ei niistä 15 miljoonasta markasta, jotka A:lle oli samoista kaupoista jäänyt.

20. Vaikka eräät ulkomailta oikeusaputeitse pyydetyt selvitykset olivat syksyllä 1997 vielä saamatta, syyttäjä oli hovioikeuden toteamin tavoin hankkinut pääosan syytteitä tukevasta näytöstä jo ennen rikosasian vireilletuloa. Kuten käräjäoikeus on todennut, syytteissä ei ollut mainittu V:tä, X:ää, Å:ta tai Z -yhtiötä. Sellaisia syytteitä, joissa olisi mainittu Kulosaaren kiinteistö ja purjevene, ei ole tuossa oikeudenkäynnissä myöhemminkään esitetty. Koska A:lla on ollut runsaasti myös muuta kuin syytteissä tarkoitettua varallisuutta, edellä mainitut kiinteistö ja purjevene mukaanlukien, ei se seikka, että A olisi pesäluetteloa vahvistaessaan ilmoittanut varoikseen syytekohdissa 1a - 1e mainitut omaisuuserät, olisi vielä sellaisenaan merkinnyt minkään syytteessä tarkoitetun oikeustoimen paljastamista. Mahdollista tosin on, että mainitut tiedot olisivat voineet täydentää niitä A:n menettelyä koskevia seikkoja, joihin syytteet olivat perustuneet, jos tietojen johdosta olisi ryhdytty suorittamaan lisätutkimuksia ja tutkimuksissa olisi saatu lisäselvitystä hänen menettelyynsä kokonaisuudessaan.

21. Kun otetaan huomioon velallisen epärehellisyyttä koskevissa syytteissä kerrotun menettelyn ja konkurssin välinen ajallinen etäisyys, varojen sekoittumiset ja niiden poikkeuksellisen monimutkaiset siirrot yhteisöistä toisiin, ei edellä mainittuja omaisuustietoja sellaisinaan kuitenkaan voida pitää niin merkittävinä, että A olisi ne ilmoittamalla joutunut tunnustamaan vireillä olleet syytteet oikeiksi tai että todennäköisyys tulla niiden perusteella tuomituksi olisi merkittävästi lisääntynyt.

22. Mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, ettei A:lla ole ollut oikeutta kieltäytyä antamasta syytekohdissa 1a - 1e tarkoitettuja tietoja pesäluetteloa vahvistaessaan sillä esittämällään perusteella, että hän olisi mainittuja tietoja antamalla joutunut myötävaikuttamaan oman syyllisyytensä selvittämiseen.

Muista teon rikosoikeudelliseen arviointiin vaikuttavista seikoista

23. A on vedonnut lisäksi siihen, ettei hänen tarkoituksenaan ollut salata omaisuuttaan velkojilta ja siten hankkia itselleen taloudellista hyötyä, ja että hänellä oli ollut oikeus luottaa käräjäoikeuden 7.11.1997 tekemään välipäätökseen, joka hänen mukaansa oli vapauttanut hänet ilmoittamasta syytteessä tarkoitettua omaisuuttaan.

24. Korkein oikeus ei pidä uskottavana, etteikö A:lla olisi ollut omaisuutensa salatessaan tarkoitusta hankkia itselleen oikeudetonta taloudellista etua. Oikeustieteellisen koulutuksen saaneena A on avustajansa ohella tiennyt, ettei käräjäoikeus ollut voinut antaa hänelle velallisena yleistä vapautusta ilmoittaa omaisuutensa pesäluettelossa. Käräjäoikeuden konkurssimenettelyssä 7.11.1997 tekemä välipäätös, joka on selostettu käräjäoikeuden tässä asiassa antamassa tuomiossa, koski sanamuotonsa mukaan pesäluettelossa jo mainittuja epävarmoja vahingonkorvausvelkoja ja vastuita, joiden osalta käräjäoikeus ei katsonut olevan tarvetta tehdä erikseen varaumaa. Välipäätöksestä ei voida perustellusti tehdä johtopäätöstä, että käräjäoikeus olisi vapauttanut A:n ilmoittamasta jotain tiettyä omaisuutta, tekemästä sitä tarkoittavaa varaumaa tai katsonut A:n kieltäytymisoikeuteensa vedotessaan jo tehneen omaisuutensa suhteen riittävän varauman. Se seikka, että A:n 17.12.1997 tekemä varauma on ollut varojen osalta sama kuin käräjäoikeuden pöytäkirjaan 7.11.1997 liitetty varauma, ei viittaa siihen, että A olisi tosiasiassakaan käsittänyt asiantilan olevan sellainen kuin hän on edellä kerrotuin tavoin väittänyt.

Syyksilukeminen

25. Edellä lausutuilla perusteilla Korkein oikeus katsoo selvitetyksi, että A on hankkiakseen itselleen oikeudetonta taloudellista hyötyä konkurssimenettelyssä salannut syytekohdissa 1a, 1b, 1c, 1d ja 1e tarkoitetun omaisuuden ja, koska velallisen petoksessa on tavoiteltu huomattavaa taloudellista hyötyä ja se on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä, syyllistynyt menettelyllään törkeään velallisen petokseen.

Rangaistus

26. Oikeudenmukainen rangaistus A:n syyksi luetusta rikoksesta on, kun rikoslain 7 luvun 6 §:n nojalla otetaan rangaistusta alentavana seikkana huomioon aikaisemmat ehdottomat vankeusrangaistukset, käräjäoikeuden tuomitsemat 5 kuukautta 10 päivää vankeutta.

Vahingonkorvausvaatimus

27. Konkurssipesä on vaatinut A:lta syytekohtien 1a ja 1e osalta vahingonkorvausta pesäluettelossa salatusta, kateisiin jääneestä omaisuudesta syytekohdan 1a osalta 2 089 662,74 Yhdysvaltain dollaria sekä syytekohdan 1e osalta 3 734 628,54 Saksan markkaa ja 100 319,88 Yhdysvaltain dollaria, kaikki määrät korkoineen.

28. Käräjäoikeus on hylännyt konkurssipesän vahingonkorvausvaatimuksen sillä perusteella, että konkurssituomiossa maksettavaksi tuomittujen saatavien suorittamiseen voitiin käyttää myös konkurssivelallisen konkurssin jälkeen saamaa omaisuutta, minkä vuoksi konkurssipesällä ei käräjäoikeuden mukaan ollut oikeudellista tarvetta saada itselleen tuomituksi vahingonkorvausta. Hovioikeus on puolestaan hylännyt vahingonkorvausvaatimuksen, koska A ei ollut mainittujen syytekohtien osalta syyllistynyt rikokseen.

29. Korkeimman oikeuden katsottua, että A on myös syytekohtien 1a ja 1e osalta syyllistynyt rikokseen, kysymys on tältä osin siitä, onko A hänen syykseen luetun menettelyn perusteella velvollinen suorittamaan konkurssipesälle vahingonkorvausta.

30. A:n konkurssimenettelyn aikana voimassa olleen konkurssisäännön 85 §:n (1027/1993) mukaan velallinen vastasi ennen konkurssin alkua syntyneestä saatavasta myös sillä omaisuudella, jonka velallinen konkurssin jälkeen sai. Ennen 1.12.1993 voimaan tullutta lakia konkurssisäännön muuttamisesta (1027/1993) konkurssituomiolla oli täytäntöönpanovaikutus myös konkurssin ulkopuolella (KKO 1936 II 147, KKO 1961 II 135, KKO 1981 II 122, KKO 1991:166). Konkurssituomion perusteella velkoja saattoi siten periä konkurssisaatavalleen suoritusta myös velalliselle konkurssin jälkeen tulleesta varallisuudesta. Mainitulla lainmuutoksella konkurssituomiolta kuitenkin poistettiin konkurssin ulkopuolelle ulottuva täytäntöönpanovaikutus. Muutetun konkurssisäännön 96 §:n mukaan konkurssituomio määräsi vain sen, mikä oikeus velkojalla oli saada maksu saatavalleen konkurssipesään kuuluvasta omaisuudesta. Konkurssipesällä on siten oikeudellinen tarve saada korvausvaatimuksestaan tuomio.

31. Konkurssipesän vaatimus perustuu siihen, että syytekohdissa 1a ja 1e tarkoitettujen yhteisöjen hallussa olleita rahavaroja ja rahasto-osuuksia ei ole saatu konkurssipesän haltuun. Konkurssipesän rahasto-osuuksista esittämä korvausvaatimus käsittää paitsi rahasto-osuuksien arvon konkurssin alkaessa myös niiden arvonnousun myyntihetkeen saakka. Osuuksien arvo konkurssin alkaessa on ollut 3 006 754,91 Saksan markkaa ja niiden myyntihinnat ovat olleet yhteensä 3 734 628,54 Saksan markkaa.

32. Velallisen petos katsotaan tehdyksi konkurssimenettelyssä viimeistään silloin kun velallinen vahvistaa pesäluettelon oikeaksi. Kun velallinen salaa omaisuuttaan, vahingon määrä perustuu yleensä sen omaisuuden arvoon, jota velallisen salaamisen johdosta ei saada pesän haltuun. Velallisen täyttäessä myötävaikutusvelvollisuutensa asianmukaisesti omaisuus yleensä saadaan pesän haltuun varsin nopeasti, jo ennen pesäluettelon vahvistamista, ja myydään mahdollisuuksien mukaan viivytyksettä. Konkurssissa salatun omaisuuden myöhemmän arvonmuutoksen vaikutusta vahingon määrään on yleensä vaikeata, jos edes mahdollista arvioida. Näistä syistä on perusteltua arvioida vahingon määrä sen perusteella, mikä arvo omaisuudella on joko konkurssin alkaessa tai viimeistään pesäluetteloa vahvistettaessa. Konkurssipesän vaatimukseen sisältyvää pesäluettelon vahvistamisen jälkeistä arvonnousua ei oteta vahingon määrää arvioitaessa huomioon. Konkurssipesälle aiheutetun vahingon määränä on siten pidettävä syytteessä mainittuja omaisuuden arvoja.

33. A on vastustanut vahingonkorvauksen tuomitsemista myös sillä perusteella, että hänet oli jo kertaalleen määrätty maksamaan konkurssivelkojilleen vahingonkorvauksena ne varat, jotka olivat konkurssin alkaessa olleet V:n ja Å::n hallussa.

34. Tämän johdosta Korkein oikeus toteaa, etteivät A:n tarkoittama aikaisempi korvausvelvoite ja konkurssipesän tässä asiassa esittämä vahingonkorvausvaatimus perustu samaan rikokseen eikä niissä siten ole kysymys samasta vahingosta. Näin ollen A:n aikaisempi korvausvelvollisuus ei estä vahingonkorvauksen tuomitsemista konkurssipesälle tässä asiassa.

35. A on edellä lausutuilla perusteilla velvollinen suorittamaan konkurssipesälle korvaukseksi hänen syykseen luetulla törkeällä velallisen petoksella aiheutetusta vahingosta 1a kohdan osalta vaaditut 2 089 662,74 Yhdysvaltain dollaria sekä syytekohdan 1e osalta 3 006 754,91 Saksan markkaa ja 100 319,88 Yhdysvaltain dollaria vaadittuine viivästyskorkoineen. Velkakirjalain 7 §:n 2 momentin säännöksestä ilmenevän periaatteen mukaisesti konkurssipesällä on oikeus vaatia maksu Yhdysvaltain dollareina ja Saksan markkoina maksettavaksi tuomittujen määrien osalta Suomen rahassa rikoksen tekopäivän 17.12.1997 kurssin mukaisesti.

Vahvistamisvaatimus U:n, T:n ja S:n osalta

36. Konkurssipesä on vaatinut U:n, T:n ja S:n sekä näiden yhteisöjen hallussa olevien varojen ja niiden tuoton vahvistamista kuuluvaksi konkurssipesään. Konkurssipesä on katsonut kysymyksen olevan siitä omaisuudesta tai sen omaisuuden sijaan tulleista varoista, jonka A oli salannut konkurssissaan. Mainittujen yhteisöjen hallussa olevat varat ovat varoja, joiden tuomitsemista valtiolle menetetyksi syyttäjä on asiassa vaatinut ja jotka kansainvälisten oikeusapupyyntöjen johdosta on jäädytetty Liechtensteinissa ja Bahamalla.

37. Alemmat oikeudet ovat jättäneet vahvistamisvaatimuksen tutkimatta muun muassa sillä perusteella, että tällainen vaatimus oli rikosoikeudenkäynnin päätarkoitukseen eli rikoksen selvittämiseen ja rikosvastuun toteuttamiseen nähden liian etäinen.

38. Korkeimmassa oikeudessa on tältä osin kysymys ensinnäkin siitä, voidaanko konkurssipesän esittämä vahvistamisvaatimus tutkia tämän rikosasian yhteydessä. Mikäli katsotaan, ettei vaatimuksen tutkimiseen ole hovioikeuden tarkoittamaa estettä, A:n väitteiden johdosta on vielä arvioitava, onko vaatimuksen tutkimiselle muuta estettä. Mikäli estettä ei ole, asiassa on ratkaistava, kuuluuko mainittu omaisuus konkurssipesään.

39. Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 3 luvun 1 §:n mukaan syyteasian yhteydessä voidaan ajaa syytteessä tarkoitetusta rikoksesta johtuvaa yksityisoikeudellista vaatimusta. Jos syyte hylätään, yksityisoikeudellinen vaatimus voidaan luvun 8 §:n mukaan kuitenkin tutkia.

40. Laissa ei siten aseteta estettä tulkita myös vahvistamisvaatimus sellaiseksi yksityisoikeudelliseksi vaatimukseksi, joka voidaan tutkia syyteasian yhteydessä. Lisäksi on otettava huomioon, että oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 3 luvun 3 §:n mukaan tuomioistuin voi määrätä, että syyteasian yhteydessä esitetty yksityisoikeudellinen vaatimus käsitellään erikseen riita-asiain oikeudenkäynnistä säädetyssä järjestyksessä.

41. Konkurssipesän esittämä vahvistamisvaatimus on perustunut siihen rikokseen, josta A:ta on syytetty. Tällainen vahvistamisvaatimus voidaan rinnastaa syyteasian yhteydessä esitettävään omaisuuden palauttamista koskevaan vaatimukseen, joka on vahingonkorvausvaatimuksen ohella tyypillinen rikosasian yhteydessä tutkittava yksityisoikeudellinen vaatimus. Omaisuuden palauttamisvaatimusta käsitellessään tuomioistuin joutuu yleensä harkitsemaan myös sitä, kuuluuko omaisuus vaatimuksen tekijälle.

42. Suomalaisella tuomioistuimella ei ole toimivaltaa määrätä Liechtensteinin tai Bahaman viranomaisia palauttamaan omaisuutta konkurssipesään. Myöskään A:lla ei ole oikeutta määrätä konkurssipesään kuuluvasta omaisuudesta. Tähän nähden on johdonmukaista, että konkurssipesä on tyytynyt esittämään vain vahvistamisvaatimuksen eikä sen ohella palauttamisvaatimusta. Vahvistamisvaatimusta ei voida jättää tässä tapauksessa tutkimatta sillä perusteella, että konkurssipesä on rajoittanut vaatimuksensa vain sen vahvistamiseen, että omaisuus kuuluu konkurssipesään.

43. A on myös väittänyt, että suomalaisella tuomioistuimella ei ole toimivaltaa ratkaista ulkomaisten yhteisöjen ja niiden hallussa olevien varojen omistusoikeutta koskevaa vaatimusta.

44. Tämän johdosta Korkein oikeus toteaa, ettei tuomioistuinten toimivaltaa koskevaan kansainväliseen prosessioikeuteen sisälly sellaista periaatetta, jonka mukaan irtaimen esineen sijainti toisessa valtiossa estäisi esineeseen kohdistuvaa omistusoikeutta koskevan vaatimuksen tutkimisen. Myöskään se seikka, että tuomion mahdollisista oikeudellisista vaikutuksista omaisuuden sijaintimaissa päättävät noiden maiden viranomaiset, ei estä pesän vaatimuksen tutkimista.

45. Konkurssipesän vaatimuksesta annettavan ratkaisun sitova vaikutus ei sinänsä ulotu jutun asianosaispiirin ulkopuolelle sellaiseen tahoon, joka katsoo itsellään olevan paremman oikeuden omaisuuteen. Ottaen kuitenkin huomioon, että syyttäjä on vaatinut kyseistä omaisuutta valtiolle ja että A on vastustanut pesän vaatimusta, omaisuuden kuulumisesta konkurssipesään vallitsee joka tapauksessa sellainen oikeudellinen epävarmuus, että pesällä on tarve saada tätä koskeva vaatimuksensa tässä oikeudenkäynnissä tutkituksi.

46. Kun muutakaan estettä vaatimuksen tutkimiselle ei ole ilmennyt, Korkein oikeus ottaa konkurssipesän vahvistamisvaatimuksen, viivytyksen välttämiseksi, välittömästi ratkaistavakseen.

47. Korkein oikeus toteaa ensinnäkin, ettei konkurssipesä ole esittänyt syytä, miksi itse yhteisöt, joista vaatimuksessa on kysymys, kuuluisivat konkurssipesään. Konkurssipesä on pitänyt näitä yhteisöjä lähinnä välineinä, joita on käytetty konkurssipesän tyhjentämisessä ja pesästä velkojien tavoittamattomiin siirrettyjen varojen alkuperän häivyttämisessä.

48. Yhteisöjen hallussa olevien varojen osalta Korkein oikeus sitä vastoin toteaa seuraavan. Jättäessään konkurssipesän vahvistamisvaatimuksen tutkimatta käräjäoikeus on tuominnut mainitut varat rikoksen tuottamana taloudellisena hyötynä valtiolle menetetyksi. Käräjäoikeus on katsonut olevan selvää, että T:ltä ja S:ltä hallusta jäädytetyt varat olivat osa sitä omaisuutta, jonka A oli salannut konkurssissaan. U oli puolestaan A:n vallinnassa oleva säätiö, jolta takavarikoidut varat kuuluivat hänen konkurssipesäänsä. Käräjäoikeus on siten hyödyn menettämistä koskevan ratkaisunsa esikysymyksenä tutkinut vahvistamisvaatimuksessa tarkoitetun asian ja tosiasiallisesti todennut mainittujen yhteisöjen hallusta jäädytettyjen varojen kuuluvan konkurssipesään.

49. Korkein oikeus hyväksyy käräjäoikeuden perustelut tältä osin ja toteaa lisäksi, että A on esitetyn selvityksen mukaan tosiasiallisesti ollut myös T:n ja S:n omistaja ja käyttänyt näissä yhtiöissä tosiasiallista määräysvaltaa. Asiassa esitetyn näytön perusteella A on hankkinut mainitut yhteisöt voidakseen välikäsien avulla siirtää niihin omaa käyttöään varten konkurssissa salaamiaan ja konkurssipesään kuuluvia varoja ja häivyttää niiden alkuperän. Asiassa on siten näytetty, että mainittuihin yhtiöihin siirretyt varat kuuluvat konkurssipesään.

50. Oikeustoimen peräytyessä takaisinsaannista konkurssipesään annetun lain nojalla palautusvelvollisen on palautettava konkurssipesään paitsi velalliselta saatu omaisuus myös lain 17 §:ssä säädetyin edellytyksin omaisuuden tuotto. Tähänkin nähden on perusteltua, että myös konkurssissa salatun, välikäsien kautta velallisen hallintaan ja käyttöön jääneen omaisuuden tuotto kuuluu konkurssipesään.

Vahvistamisvaatimus V:n ja Å:n osalta

51. Konkurssipesä on vaatinut myös sen vahvistamista, että V ja Å, niiden hallinnassa ollut omaisuus ja sen tuotto sekä sijaan tullut omaisuus kuuluvat konkurssipesään.

52. Itse yhteisöjen osalta Korkein oikeus katsoo, edellä kohdassa 47 lausuttuun viitaten, ettei niiden voida katsoa kuuluvan konkurssipesään. Niiden hallussa ollut omaisuus oli sitä vastoin konkurssin alkaessa sisältynyt A:n salaamaan konkurssivarallisuuteen ja siten kuulunut konkurssipesään. Asiassa esitetyn selvityksen mukaan tämä omaisuus on ainakin suurimmalta osaltaan siirretty muun muassa edellä mainituille, vahvistamisvaatimuksen kohteena olleille muille yhteisöille. Pesä ei ole vaatimuksessaan yksilöinyt, mitä omaisuutta edellä mainittujen yhteisöjen hallussa tällä hetkellä mahdollisesti on ja mitä sijaan tullutta omaisuutta vaatimus tarkoittaa. Vaatimusta ei ole näiltä osin yksilöity siten, että se voitaisiin Korkeimmassa oikeudessa enemmälti tutkia.

Menettämisseuraamusta koskeva vaatimus

53. Syyttäjä on vaatinut, että edellä mainittujen U:n, T:n ja S:n hallusta jäädytetyt varat tuomitaan rikoksen tuottamana taloudellisena hyötynä valtiolle menetetyiksi.

54. Korkein oikeus on edellä todennut, että mainitut varat kuuluvat konkurssipesään. A:lle ei jää tältä osin rikoshyötyä, joka voitaisiin tuomita valtiolle menetetyksi.

(Perustelujen kohdat 55 ja 56 jätetään tässä julkaisematta, koska ne eivät liity julkaistavaan oikeuskysymykseen.)

Muut vastaajat (törkeitä kätkemisrikoksia koskevat syytekohdat 2b, 2c, 5b, 8, 8a ja 9 - 12 sekä yhteisösakkovaatimus)

57. Hovioikeus on hylännyt törkeää kätkemisrikosta koskevan syytteen syytekohtien 2b, 2c, 5b, 8, 8a ja 9 - 12 osalta. Hovioikeuden ratkaisu on perustunut siihen, ettei kätkemisrikoksen tunnusmerkistössä edellytettyä esirikosta ollut mainittujen syytekohtien osalta tehty, koska A ei ollut syytekohtien 1a, 1b ja 1e osalta syyllistynyt rikokseen. Hovioikeus on lisäksi hylännyt omaisuudenhoitoyhtiöön kohdistetun yhteisösakkovaatimuksen, koska syytekohta 12 on hylätty.

58. Korkein oikeus on edellä lausunut, että A on myös viimeksi mainittujen syytekohtien osalta syyllistynyt törkeään velallisen petokseen. Syyttäjän tarkoittama esirikos on siten myös näiltä osin tehty, eikä syytettä törkeistä kätkemisrikoksista voida hylätä hovioikeuden lausumalla perusteella.

59. Hovioikeus ei ole tutkinut mainittuja törkeitä kätkemisrikoksia koskevia syytekohtia enemmälti eikä ottanut pääkäsittelyssä vastaan näyttöä syytekohtien 8a ja 9 - 12 osalta. Sen vuoksi asian käsittelyä on edellä mainittujen syytekohtien osalta jatkettava hovioikeudessa.

Vastaaja B

Avunanto törkeään kätkemisrikokseen (syytekohta 3)

60. Hovioikeus on hylännyt B:tä vastaan syytekohdassa 3 ajetun syytteen avunannosta törkeään kätkemisrikokseen ja siitä johtuvan konkurssipesän vahingonkorvausvaatimuksen sillä perusteella, että kätkemisrikoksen tunnusmerkistössä edellytettyä esirikosta ei ollut tehty. Edellä kohdassa 58 lausuttuun viitaten Korkein oikeus katsoo, ettei syytettä voida tältäkään osin hylätä mainitulla perusteella. Viivytyksen välttämiseksi Korkein oikeus ottaa syyttäjän vaatimuksen kuitenkin tältä osin välittömästi ratkaistavakseen.

61. Käräjäoikeus on hylännyt syytteen ja vahingonkorvausvaatimuksen syytekohdan 3 osalta näyttämättömänä. Korkein oikeus hyväksyy käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen ja siihen johtaneet perustelut.

Viraltapano

62. Hovioikeus on tuominnut B:n 18.12.1997 - 24.2.1998 tehdystä törkeästä kätkemisrikoksesta 1 vuoden 10 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen 31.12.2009 päättyvin koeajoin ja pantavaksi viralta.

63. B:n syyksi luettu menettely on liittynyt A:n omistaman, syytekohdassa 1c mainitun Kulosaaren kiinteistön peitejärjestelyihin. Niiden tarkoituksena on ollut osoittaa, että kyseisen neljän miljoonan markan arvoisen kiinteistön omistusoikeus olisi 13.10.1997 tehdyllä kaupalla asianmukaisesti siirtynyt Z -nimiseltä yhtiöltä R Oy:lle, vaikka todellisuudessa A oli koko ajan omistanut kiinteistön. Hovioikeuden tuomion mukaan B oli osallistunut järjestelyihin palkkiota vastaan muun muassa laatimalla laina- ja panttausasiakirjat, ottamalla vastaan asianajotoimistonsa asiakasvarojen tilille 377 286,53 Yhdysvaltain dollaria, joista hän oli siirtänyt 371 279,80 dollaria edelleen, sekä tarkastamalla lainajärjestelyyn liittyneitä asiakirjoja järjestelyjen loppuun saattamiseksi. Hovioikeuden tuomion mukaan B:n asiantuntemuksella laaditut asiakirjat olivat ulospäin antaneet sellaisen vaikutelman, että niissä mainitut oikeustoimet olivat todellisuudessa tapahtuneet. Toiminnan tarkoituksena oli ollut Kulosaaren kiinteistön tosiasiallisen omistuksen peittäminen ja häivyttäminen A:n velkojilta.

64. B on toiminut tekoaikana asianajajana ja sen jälkeen kauppaoikeuden professorina, ensin 1.9.1998 alkaen määräajaksi ja myöhemmin 1.9.2001 alkaen virkaan nimitettynä.

65. Korkeimmassa oikeudessa on B:n valituksen johdosta kysymys siitä, onko B hovioikeuden hänen syykseen lukeman rikoksen johdosta määrättävä hänelle siitä tuomitun vankeusrangaistuksen lisäksi pantavaksi viralta.

66. Rikoksen tekohetkellä voimassa olleen, asiassa sovelletavan rikoslain 2 luvun 10 §:n 2 momentin (792/1989) mukaan virkamies, joka tuomitaan vankeuteen kahta vuotta lyhyemmäksi ajaksi tahallisesta rikoksesta, voidaan samalla tuomita viralta pantavaksi, jos rikos osoittaa hänet ilmeisen sopimattomaksi olemaan virkamiehenä. Pykälän 1 momentin (613/1974) mukaan vähintään kahdeksi vuodeksi vankeuteen tuomittava virkamies on tuomittava pantavaksi viralta, paitsi jos tuomioistuin katsoo, ettei rikos osoita tuomittua sopimattomaksi olemaan virkamiehenä. Nyt voimassa oleva rikoslain 2 luvun 10 §:n säännös on näiltä osin asiallisesti samansisältöinen. Rikoslain 2 luvun 7 §:n 2 momentin mukaan 2 luvun 10 §:ssä tarkoitetuissa tapauksissa viraltapano käsittää sen viran menettämisen, joka tuomitulla tuomitsemishetkellä on.

67. Viraltapanon tuomitseminen asiassa sovellettavan rikoslain 2 luvun 10 §:n nojalla ei edellytä, että tuomittava olisi tekohetkellä ollut samassa tai vastaavanlaisessa virassa kuin tuomitsemishetkellä tai että hän olisi ylipäätään ollut jossakin virassa (ks. KKO 1966 II 128). Viraltapano voidaan siis nyt sovellettavan säännöksen perusteella tuomita myös muun rikoksen kuin virkarikoksen perusteella. Rikoksen on kuitenkin oltava tahallinen, vankeudella rangaistava ja siten vakava rikos, jonka on lisäksi, kun tekijälle tuomitaan kahta vuotta lyhyempi vankeusrangaistus, osoitettava tekijä ilmeisen sopimattomaksi olemaan virkamiehenä.

68. Rikoslain 2 luvun 10 §:ssä ei ole mainittu seikkoja, joiden perusteella arvio rikoksen tekijän ilmeisestä sopimattomuudesta olemaan virkamiehenä on tehtävä. Säännöksen sanamuoto jättää siten avoimeksi sen, onko merkitystä annettava sille, missä virassa tekijä tuomitsemishetkellä on.

69. Korkein oikeus on ratkaisussa KKO 2005:144 (kohdat 36 ja 37) tuomitessaan käräjätuomarin virassa olevan henkilön kahdesta veropetoksesta ja avunannosta törkeään kavallukseen katsonut, että teot, joissa oli ollut kysymys suunnitelmallisista taloudellisista rikoksista ja joissa tekijä oli käyttänyt hyväkseen luottamuksellista perunkirjoituksen uskotun miehen asemaansa, osoittivat hänet ilmeisen sopimattomaksi toimimaan tuomarin virassa.

70. Kuten eri virat ja niihin liittyvät tehtävät, niin myös virkojen asianmukaiselle hoitamiselle asetettavat edellytykset poikkeavat toisistaan. Sen vuoksi on rikoslain 2 luvun 10 §:n 2 momentin mukaista viraltapanoa harkittaessa perusteltua kiinnittää huomiota kysymyksessä olevan viran tehtäviin ja siihen, minkälaista luottamusta niiden asianmukainen hoitaminen edellyttää. Myös muut seikat, kuten rikoksen tekemisestä kulunut aika, on perusteltua ottaa tässä harkinnassa huomioon.

71. B on viraltapanoa vastustaessaan vedonnut muun muassa hyvään viranhoitoonsa sekä yliopiston ja opiskelijoiden häntä kohtaan osoittamaan luottamukseen. Korkein oikeus toteaa tämän johdosta, ettei sillä, miten virkamies on hoitanut virkaansa tai minkälaista luottamusta hän työssään nauttii, lähtökohtaisesti ole merkitystä arvioitaessa sitä, osoittaako syyksi luettu rikos hänet ilmeisen sopimattomaksi olemaan virkamiehenä.

72. Niin kuin hovioikeuden tuomiosta ilmenee, B:n syyksi luettu rikos on ollut suunnitelmallinen ja hän on tehnyt sen käyttämällä hyväksi oikeudellista asiantuntemustaan. B:lle tuomittu 1 vuoden 10 kuukauden vankeusrangaistus on lähellä sitä 2 vuoden rangaistusta, johon tuomittu pääsäännön mukaan on tuomittava viralta pantavaksi.

73. B:n tehtäviin kauppaoikeuden professorina on kuulunut opettaa opiskelijoille paitsi kauppaoikeutta myös laajemmin oikeusjärjestystä ja oikeusjärjestelmiä. Oikeustieteen yliopisto-opetuksen tavoitteena on antaa opiskelijoille normi- ja järjestelmätiedon lisäksi myös valmiuksia erottaa oikea väärästä sekä edistää oikeudenmukaisuutta ja oikeusturvaa. Jos opetusta antava professori on itse käyttänyt oikeusjärjestystä ja oikeusjärjestelmiä koskevia erityistietojaan vakavan talousrikoksen tekemisessä, opetus ei ole tässä suhteessa uskottavaa. Tähän nähden se rikos, johon B on syyllistynyt, heikentää olennaisesti sitä luottamusta, jota kauppaoikeuden professorin virkaan kuuluvien tehtävien asianmukainen hoitaminen edellyttää.

74. Toisaalta on otettava huomioon, että B:n syyksi luetusta rikoksesta on kulunut nyt noin 11 vuotta. B on hoitanut professorin virkaa 1.9.1998 alkaen, ensin määräaikaisena virkamiehenä ja sittemmin virkaan noin 3,5 vuotta rikoksensa jälkeen nimitettynä yhteensä noin 8 vuoden ajan ennen kuin hänet pidätettiin virantoimituksesta kesällä 2006.

75. Punnitessaan edellä selostettuja näkökohtia vastakkain Korkein oikeus päätyy, rikoksen laadun ja kysymyksessä olevan viran hoitamisen edellyttämän yleisen luottamuksen huomioon ottaen, siihen, että rikos ajan kulumisesta huolimatta osoittaa B:n ilmeisen sopimattomaksi toimimaan kauppaoikeuden professorin virassa.

Tuomiolauselma

Vastaaja A

Muutokset hovioikeuden tuomioon:

A tuomitaan hovioikeuden hänen syykseen syytekohdissa 1c ja 1d lukeman rikoksen asemesta syytekohtien 1a, 1b, 1c, 1d ja 1e (syytekohta 1) osalta rikoslain 39 luvun 2 §:n 1 momentin 1 kohdan ja 3 §:n nojalla törkeästä velallisen petoksesta (17.12.1997) 5 kuukauden 10 päivän vankeusrangaistukseen.

Rangaistusta alentavana seikkana on rikoslain 7 luvun 6 §:n nojalla otettu huomioon Helsingin käräjäoikeuden 29.1.1999 (Helsingin hovioikeus 30.3.2001) ja Salon käräjäoikeuden 21.3.2006 (Turun hovioikeus 22.10.2007) tuomitsemat vankeusrangaistukset.

A velvoitetaan suorittamaan A:n konkurssipesälle korvaukseksi syytekohdassa 1a salatusta V:n omaisuudesta 2 089 662,74 Yhdysvaltain dollaria viivästyskorkoineen 17.12.1997 lukien ja syytekohdassa 1e salatusta Å:n omaisuudesta 3 006 754,91 Saksan markkaa viivästyskorkoineen 18.6.1998 lukien ja 100 319,88 Yhdysvaltain dollaria viivästyskorkoineen 17.12.1997 lukien. Korvauksesta on vähennettävä, mitä konkurssipesä mahdollisesti saa mainitusta omaisuudesta takaisin.

Konkurssipesä voi vaatia maksun euroina myös tekopäivän Suomen markkaa koskevan kurssin sekä Suomen markan ja euron muuntokurssin mukaan laskettuna.

Korkein oikeus vahvistaa, että konkurssipesään kuuluu U:n hallussa olevat varat 1 187 981,63 euroa tuottoineen, T:n hallussa olevat varat 266 095,76 Yhdysvaltain dollaria tuottoineen sekä S:n hallussa olevat varat 1 291 086 Yhdysvaltain dollaria tuottoineen.

Vastaaja B

Hovioikeuden tuomiota ei muuteta.

Muut vastaajat

Muutokset hovioikeuden tuomioon

Hovioikeuden tuomio kumotaan syytekohtien 2b, 2c, 5b, 8, 8a ja 9 - 12 sekä yhteisösakkovaatimuksen osalta. Asia palautetaan näiltä osin hovioikeuteen.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Kari Raulos (eri mieltä), Lauri Lehtimaja (eri mieltä), Kari Kitunen, Liisa Mansikkamäki (eri mieltä) ja Pertti Välimäki (eri mieltä). Esittelijä Mika Huovila (mietintö).

Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Määräaikainen esittelijäneuvos Huovila: Mietintö oli A:ta koskevien kohtien 1 - 14 ja 36 - 52 ja vahvistamisvaatimuksesta annetun ratkaisun sekä B:tä koskevien kohtien 62 - 75 ja lopputuloksen osalta Korkeimman oikeuden ratkaisun mukainen.

A:ta koskevalta osalta mietintö kuului kohtien 1 - 14 jälkeen seuraavasti:

A:n syyksi luettava rikos

Se, että konkurssivelallinen antaa tietoja omaisuudestaan, on erityisen tärkeää velkojien täytäntöönpanoetujen turvaamiseksi konkurssissa. Tämän vuoksi konkurssivelallisella ei ole yleensä oikeutta kieltäytyä ilmoittamasta omaisuuttaan konkurssissa pelkästään sillä perusteella, että omaisuuden ilmoittamalla hän voisi myötävaikuttaa oman syyllisyytensä selvittämiseen jossakin rikosasiassa. Poikkeuksellisesti olosuhteet voivat kuitenkin olla sellaiset, että tällainen oikeus on olemassa.

Kysymys on siis siitä, ovatko olosuhteet esillä olevassa asiassa olleet sillä tavalla poikkeukselliset, että A:lla on ollut oikeus vaieta omaisuudestaan. Tässä arvioinnissa keskeistä on se, mikä merkitys A:n ilmoituksella, että hän omistaa syytteessä tarkoitetun omaisuuden, olisi ollut syksyllä 1997 alkaneessa velallisen epärehellisyyttä koskevassa rikosoikeudenkäynnissä. Nyt käsiteltävänä olevassa asiassa ei ole enää mahdollista arvioida tarkasti, mikä näyttöarvo tällaisella ilmoituksella olisi tuolloin ollut. Ottaen huomioon, että A:n vahvistaessa pesäluettelon rikosoikeudenkäynti oli ollut vielä alkuvaiheessa, asianosaiset eivät todennäköisesti ole itsekään voineet tuossa vaiheessa tätä tarkasti arvioida. Sen vuoksi arvioinnissa on syytä kiinnittää huomiota paitsi siihen, miten merkittävänä näyttönä A:n syyllisyydestä tällaista ilmoitusta olisi voitu käyttää, erityisesti siihen, minkä merkityksen rikosoikeudenkäynnin asianosaiset ovat sille tuolloin antaneet.

Syytekohdissa 1c ja 1d tarkoitetun omaisuuden omistuksella ei ole ollut sellaista yhteyttä rikosoikeudenkäyntiin, että A olisi saanut jättää omaisuuden konkurssivelallisena ilmoittamatta. On selvää, että käräjäoikeus ei ole 7.11.1997 tekemällään välipäätöksellä, joka sanamuotonsakin mukaan koskee vain vahingonkorvausvelkoja ja vastuita, voinut vapauttaa A:n tällaisen omaisuuden ilmoitusvelvollisuudesta.

Syytekohtien 1a, 1b ja 1e osalta on todettava, että A asetettiin konkurssiin samaan aikaan, kun hän oli syytteessä velallisen epärehellisyydestä. Häntä syytettiin siitä, että hän oli siirtänyt eräiden omistamiensa ja määräysvallassaan olleiden yhtiöiden omaisuutta velkojien ulottumattomiin ulkomaille. Syyttäjän mukaan varat olivat päätyneet A:lle veroparatiisiyhteisöihin. Syyttäjä oli vielä rikosoikeudenkäynnin aikana kansainvälisten oikeusapupyyntöjen avulla pyrkinyt selvittämään sitä, oliko A:lla tuolloin ollut ulkomaisissa yhteisöissä varoja.

Jos A olisi pesäluettelon vahvistaessaan ilmoittanut syytekohdissa 1a, 1b ja 1e mainitut veroparatiisiyhteisöt ja niiden hallussa olleet varat hänelle kuuluvaksi omaisuudeksi, tämä olisi tullut välittömästi syyttäjän tietoon, ottaen huomioon, että syyttäjä oli osallistunut velkojainkuulusteluun. Kun syyttäjä oli edellä kerrotuin tavoin pitänyt tätä tietoa merkittävänä syytettä tukevana näyttönä, olisi ollut erittäin todennäköistä, että syyttäjä olisi hyödyntänyt sitä näyttönä A:ta vastaan samanaikaisesti vireillä olleessa rikosoikeudenkäynnissä. Näin ollen mainittujen veroparatiisiyhteisöjen ja niiden hallussa olleiden varojen ilmoittaminen A:lle kuuluviksi olisi ratkaisevasti heikentänyt A:n puolustautumismahdollisuuksia syytettä vastaan.

Jos katsotaan, että A:lla olisi tästä huolimatta ollut velvollisuus konkurssimenettelyssä ilmoittaa tämä omaisuus hänelle kuuluvaksi, A olisi tullut painostusvankeuden uhalla pakotetuksi antamaan tietoja, joiden selvittäminen olisi rikosprosessuaalisten periaatteiden mukaisesti kuulunut syyttäjälle ilman että syytettä tukevassa todistelussa turvaudutaan näyttöön, joka on saatu syytetyn tahtoon kohdistuvalla pakolla tai painostuksella. Tämä taas olisi ollut ristiriidassa sen oikeudenmukaiseen rikosoikeudenkäyntiin kuuluvan periaatteen kanssa, ettei kukaan ole velvollinen myötävaikuttamaan oman syyllisyytensä selvittämiseen.

Se seikka, että konkurssimenettelyn tarkoituksena on sinänsä ollut velkojien tyydyttäminen eikä velallista vastaan ajettua rikossyytettä tukevan näytön hankkiminen, ei voi syrjäyttää tätä periaatetta, ottaen huomioon, ettei konkurssilainsäädäntö estä konkurssimenettelyssä saatujen tietojen luovuttamista syyttäjälle tai niiden hyödyntämistä rikosoikeudenkäynnissä (ks. myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tuomio 10.11.2004 Kansal -tapauksessa).

Edellä todetun vuoksi on perusteltua katsoa, että A:lla on pesäluetteloa vahvistaessaan ollut oikeus jättää ilmoittamatta syytekohdissa 1a, 1b ja 1e mainittu omaisuus. A onkin aluksi kieltäytynyt vahvistamasta pesäluetteloa vedoten oikeuteensa olla myötävaikuttamatta oman syyllisyytensä selvittämiseen samanaikaisesti vireillä olleessa rikosoikeudenkäynnissä. Näin menettelemällä A on tosiasiallisesti tehnyt kieltäytymisoikeuden käyttämisen edellyttämän varauman.

Vaikka A:n menettely kokonaisuudessaan osoittaa, että hänen tarkoituksenaan oli ollut myös hankkia oikeudetonta taloudellista hyötyä saattamalla omaisuuttaan velkojien ulottumattomiin, mihin suunnitelmaan sopi luontevasti myös velallisen petosta koskevassa syytteessä tarkoitetun omaisuuden salaaminen konkurssimenettelyssä, velallisen petoksesta ei voida tuomita pelkästään sellaisen vaitiolon perusteella, johon syytetyllä on sinänsä ollut oikeusjärjestyksen sallima oikeus.

Näillä perusteilla Korkein oikeus ei muuttane hovioikeuden tuomiota A:n syyksi luetun rikoksen eikä siten myöskään hänelle tuomitun rangaistuksen osalta.

Koska syyte syytekohtien 1a, 1b ja 1e osalta hylättäneen, A:ta ei tältä osin myöskään voida velvoittaa suorittamaan rikokseen perustuvaa vahingonkorvausta tai tuomita rikoslaissa tarkoitettuun menettämisseuraamukseen. Hovioikeuden tuomiota ei siten näiltäkään osin muutettane.

Syytekohtien 2a, 2b, 5b, 8, ja 8a ja 9 - 12 sekä yhteisösakkovaatimuksen osalta mietintö kuului seuraavasti:

Kysymyksenasettelu

Hovioikeus on hylännyt syytteen törkeästä kätkemisrikoksesta yllä mainittujen syytekohtien osalta ja yhteisösakkovaatimuksen. Hovioikeuden ratkaisu on perustunut siihen, ettei kätkemisrikoksen tunnusmerkistössä edellytettyä esirikosta ollut mainittujen syytekohtien osalta tehty, kun A oli saanut jättää syytekohdissa 1a, 1b ja 1e mainitun omaisuuden ilmoittamatta pesäluettelossa, eikä hän siten näiden syytekohtien osalta ollut syyllistynyt rikokseen.

Kun myös Korkein oikeus hylännee A:ta vastaan ajetun syytteen syytekohtien 1a, 1b ja 1e osalta, on vielä arvioitava, seuraako tästä välittömästi se, ettei kätkemisrikoksen tunnusmerkistön esirikosedellytys edellä mainittujen törkeitä kätkemisrikoksia koskevien syytekohtien osalta täyty.

Syytteestä ja syyttäjän esittämästä selvityksestä

Syyttäjä on tarkoittanut törkeiden kätkemisrikoksien esirikoksella A:n tekemäksi väittämäänsä törkeää velallisen petosta. A:ta koskevissa syytekohdissa syyttäjä on vaatinut A:lle rangaistusta siitä, että tämä oli 17.12.1997, hankkiakseen itselleen oikeudetonta taloudellista hyötyä, salannut pesäluettelosta syytteessä tarkemmin yksilöidyn omaisuuden. Syyttäjä on lisäksi esittänyt käräjäoikeudessa runsaasti selvitystä A:n johdolla tapahtuneista monimutkaisista toimista, jotka ovat tähdänneet hänellä konkurssimenettelyn alkaessa olleen, myös syytekohdissa 1a, 1b ja 1e tarkoitetun omaisuuden siirtämiseen velkojien ulottumattomiin. A on selvityksen mukaan aloittanut nämä toimet viimeistään siinä vaiheessa, kun konkurssihakemus oli annettu hänelle tiedoksi 9.9.1997, ja jatkanut niitä aina vuoteen 2002 saakka. Merkittävä osa näistä toimista on suoritettu konkurssimenettelyn aikana ennen pesäluettelon vahvistamista.

Esirikosedellytyksen täyttymisen arvioinnista yleensä

Kysymys on niin sanotuista rahanpesun tyyppisistä kätkemisrikoksista, jotka säädettiin rangaistavaksi lisäämällä 1.1.1994 voimaan tulleella lailla (1304/1993) rikoslain 32 luvun 1 §:ään 2 momentti. Sen mukaan kätkemisrikoksesta tuomitaan myös se, joka ottaa vastaan, muuntaa, luovuttaa tai siirtää sellaisia varoja tai muuta omaisuutta, jonka tietää olevan rikoksella hankittua tai sen tilalle tullutta, peittääkseen tai häivyttääkseen sen laittoman alkuperän taikka avustaakseen rikoksentekijää välttämään rikoksen oikeudelliset seuraamukset tai peittää tai häivyttää edellä tarkoitetun omaisuuden todellisen luonteen, alkuperän, sijainnin tai siihen kohdistuvat määräämistoimet tai oikeudet.

Perinteistä kätkemisrikosta koskevan rikoslain 32 luvun 1 §:n 1 momentin ja rahanpesua koskevan mainitun pykälän 2 momentin (1304/1993) säännösten tunnusmerkistöt poikkeavat toisistaan huomattavasti. Toisin kuin rahanpesun, perinteisen kätkemisrikoksen tunnusmerkistössä edellytetään, että rikoksen kohteena ollut omaisuus on saatu jollakin rangaistussäännöksessä nimenomaisesti mainitulla rikoksella. Perinteisen kätkemisrikoksen kohteena ei myöskään voi olla rikoksella saadun omaisuuden sijaan tullut omaisuus, kuten rahanpesun. Perinteiseltä kätkemisrikokselta edellytetään siten varsin läheistä yhteyttä esirikokseen, mistä johtuu, että perinteisen kätkemisrikoksen toteen näyttäminen edellyttää yleensä esirikoksen olosuhteiden, ajan ja paikan sekä myös esirikoksella saadun omaisuuden omistajan selvittämistä. Mainitun 32 luvun 1 §:n 2 momentin säännöksessä ei sen sijaan ole asetettu vastaavaa läheistä yhteyttä esirikoksen ja rahanpesun tyyppisen kätkemisrikoksen välille.

Rahanpesun rangaistavaksi säätäminen Suomessa perustuu kansainvälisiin rahanpesua koskeviin sopimuksiin ja Euroopan Unionin jäsenyyteen liittyviin velvoitteisiin. Rahanpesua koskevan kansainvälisen ja eurooppalaisen sääntelyn tavoitteena on muun muassa torjua kansainvälistä rikollisuutta ja sen aiheuttamia uhkia sekä turvata rahoitusjärjestelmän uskottavuutta ja vakautta yleisesti. Kuten ensimmäisen rahanpesudirektiivin 91/308/ETY johdannosta ilmenee, kansalliset rajat ylittävän sääntelyn taustalla on havainto, että rahanpesu suoritetaan tavallisesti kansainvälisesti, jolloin varojen alkuperä on mahdollista peitellä paremmin.

Tyypillinen toiminta, jonka torjumiseksi rahapesu on säädetty rangaistavaksi, on siis kansainvälistä rajat ylittävää rikollisuutta. Esirikos on näissä tapauksissa usein tehty kaukana rahanpesun tekopaikasta ja rahanpesun kohde on voinut siirtyä henkilöltä toiselle, muuttaa muotoa ja sekoittua muuhun omaisuuteen useita kertoja pitkänkin ajan kuluessa. Näissä tilanteissa yksityiskohtaisen selvityksen hankkiminen tietystä esirikoksesta on usein vaikeaa ellei mahdotonta.

Edellä todettuun nähden on perusteltua lähteä siitä, että esirikosedellytyksen täyttyminen voidaan päätellä rahanpesuun liittyvien ulkonaisten olosuhteiden perusteella. Vastaavan on katsottu olevan mahdollista tietyin edellytyksin myös perinteisen kätkemisrikoksen osalta (KKO 2004:24). Riittävänä voidaan yleensä pitää, että rahanpesuun liittyvistä olosuhteista on rikosasioissa yleisesti edellytettävällä varmuudella pääteltävissä, että rahanpesun kohteena oleva omaisuus on jollakin rikoksella hankittua tai sen sijaan tullutta.

Kun esirikosedellytyksen täyttyminen on voitava tyypillisinä pidettävissä tapauksissa päätellä edellä todetuin tavoin rahanpesuun liittyvistä olosuhteista, on perusteltua katsoa, että myös silloin kun esirikos on selvitetty ja sen tekijä on asetettu syytteeseen, kuten käsillä olevassa tapauksessa, kysymys esirikosedellytyksen täyttymisestä voidaan harkita itsenäisesti olosuhteista siten, ettei harkinta ole sidottu esirikosta koskevan syytteen teonkuvaukseen tai syytteestä annetun tuomion lopputulokseen.

Esirikos esillä olevassa tapauksessa

A:n menettely myös syytekohtien 1a, 1b ja 1e osalta on ulkonaisesti arvioituna täyttänyt velallisen petoksen tunnusmerkistön. Menettelyllä on myös loukattu velkojien etuja velallisen petosrikokselle tyypillisellä tavalla. Se, että A:n menettely ei näiltä osin ole ollut oikeudenvastainen, johtuu A:n henkilökohtaisiin olosuhteisiin liittyneistä sattumanvaraisista seikoista, syksyllä 1997 alkaneesta rikosoikeusoikeudenkäynnistä ja sen läheisistä liitynnöistä hänen henkilökohtaiseen konkurssiinsa. Näissä olosuhteissa saattaisi olla perusteltua katsoa, että esirikos olisi jo pelkästään syytekohdissa 1a, 1b ja 1e selostetun, rikostunnusmerkistön täyttävän menettelyn johdosta toteutunut. Ottaen kuitenkin huomioon, että rikoksella tarkoitetaan tekoa, joka on paitsi tunnusmerkistön mukainen myös oikeudenvastainen, tällainen tulkinta olisi rikosoikeudellinen laillisuusperiaate huomioon ottaen ongelmallinen.

Konkurssimenettelyssä tehty velallisen petos täyttyy yleensä siinä vaiheessa, kun konkurssivelallinen vahvistaa konkurssissa pesäluettelon oikeaksi. Tämän mukaisesti A:ta on syytetty vain siitä, että hän oli 17.12.1997 salannut omaisuutta jättämällä sen ilmoittamatta pesäluettelossa. Vaikka A:n menettelyä ei näiltä osin erikseen arvioituna olisi pidettävä riittävänä esirikoksena, on lisäksi otettava huomioon edellä selostettu syyttäjän esiin tuoma muu A:n menettely.

A:lla ei ole ollut oikeutta ryhtyä vaitiolo-oikeutensa perusteella mainittuihin syyttäjän esittämiin aktiivisiin toimiin pesään kuuluvan omaisuuden saattamiseksi velkojien ulottumattomiin. Se, mitä syyttäjä on A:n menettelystä tältä osin esittänyt, on ollut velallisen petossäännöksessä tarkoitetuin tavoin oikeudenvastaista. Kun rahanpesusäännöksen esirikosedellytyksen täyttyminen voidaan päätellä edellä todetuin tavoin olosuhteista, esirikosedellytyksen täyttymistä arvioitaessa voidaan tässä tapauksessa ottaa huomioon myös se menettely, jota ei ole selostettu A:ta koskevan syytteen teonkuvauksessa. Koska merkittävä osa tästä menettelystä on tapahtunut ennen pesäluettelon vahvistamista, esirikosedellytys on saattanut täyttyä, kun otetaan huomioon A:n menettely kokonaisuudessaan.

Johtopäätökset

Syyttäjä tai konkurssipesä ei ole Korkeimmassa oikeudessa nimenomaisesti viitannut siihen, että mainittu muu menettely kuin syytteessä selostettu tulisi ottaa esirikosedellytyksen täyttymistä arvioitaessa huomioon. Rahanpesusta syytetyt eivät siten myöskään ole voineet esittää käsitystään tästä kysymyksestä. Syytettyjen oikeusturva huomioon ottaen asiaa ei ole mahdollista ratkaista varaamatta heille tilaisuutta lausua mainitusta kysymyksestä. Tilaisuuden varaaminen käy parhaiten päinsä järjestämällä Korkeimmassa oikeudessa suullinen käsittely, jossa on myös mahdollista esittää syyttäjälle tarpeelliset selventävät kysymykset.

Näillä perusteilla mietinnössä esitettiin, että syytekohtien 2b, 2c, 5b, 8, 8a ja 9 - 12 sekä yhteisösakkovaatimuksen osalta Korkeimmassa oikeudessa toimitetaan suullinen käsittely.

B:tä koskevan syytekohdan 3 osalta mietintö kuului kohtien 60 ja 61 asemesta seuraavasti:

Hovioikeus on hylännyt myös B:tä vastaan syytekohdassa 3 ajetun syytteen avunannosta törkeään kätkemisrikokseen ja siitä johtuvan konkurssipesän vahingonkorvausvaatimuksen sillä perusteella, että kätkemisrikoksen tunnusmerkistön edellyttämää esirikosta ei ollut tehty. Käräjäoikeus on puolestaan hylännyt syytteen ja korvausvaatimuksen näyttämättömänä. Korkein oikeus katsonee, että vaikka esirikosedellytyksen katsottaisiin täyttyneen, syyte tulee joka tapauksessa käräjäoikeuden mainitsemilla perusteilla hylätä. Sen vuoksi suullisen käsittelyn toimittaminen tältä osin on tarpeetonta ja asia voidaan ratkaista välittömästi. Korkein oikeus hyväksynee käräjäoikeuden ratkaisun.

Oikeusneuvos Välimäki: Hyväksyn Korkeimman oikeuden tuomion kohdat 1 - 14, 36 - 52, 62 - 75. Erimielisyyteni koskee sitä, mitä tekoja A:n syyksi luetaan törkeänä velallisen petoksena. Korkeimman oikeuden tuomion kohtien 15 - 26 sijasta hyväksyn esittelijän mietinnön siltä osin kuin se koskee A:n syyksi luettavaa rikosta. Äänestyksen lopputulos huomioon ottaen velvollisena lausumaan A:lle tuomittavasta rangaistuksesta ja vahingonkorvausvelvollisuudesta, hänelle vaaditusta menettämisseuraamuksesta olen Korkeimman oikeuden tuomion kohdista 26 - 35 ja 53 - 54 ilmenevällä kannalla. A:n rikosta koskevan äänestyksen tulokseen nähden velvollisena lausumaan myös törkeitä kätkemisrikoksia ja yhteisösakkoa koskevista vaatimuksista olen Korkeimman oikeuden tuomion kohdista 57 - 61 ilmenevällä kannalla.

Oikeusneuvos Mansikkamäki: Olen muutoin samaa mieltä kuin Korkein oikeus, mutta A:lle tuomittavan rangaistuksen osalta lausun seuraavan:

Hovioikeus on tuominnut A:n 4 kuukauden vankeusrangaistukseen siellä syyksi luetusta törkeästä velallisen petoksesta. A:n syyksi nyt luettu menettely on tuota syyksilukemista selvästi ankarammin rangaistava. Ottaen kuitenkin huomioon hovioikeuden tuomiosta ilmenevät A:lle tuomittavan rangaistuksen enimmäispituuteen vaikuttavat seikat ja sen, että A on jo suorittanut hovioikeuden tuomitseman rangaistuksen, katson, ettei aihetta ankaramman rangaistuksen tuomitsemiseen ole.

Oikeusneuvos Lehtimaja: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Välimäki.

Oikeusneuvos Raulos: Sen asemesta, mitä Korkeimman oikeuden tuomion 36 - 52 kohdissa sekä tuomiolauselmassa on lausuttu sanotuissa kohdissa mainittujen yhteisöjen ja niiden varojen kuulumisesta A:n konkurssipesään, lausun seuraavan.

Kysymys on konkurssipesän A:han kohdistamasta vahvistusvaatimuksesta, joka koskee ulkomaille A:n velkojien ulottumattomiin vietyjä varoja. Se, mitä A:n konkurssipesään kuuluu, määräytyy lain mukaan. A:n konkurssimenettelyn alkaessa voimassa olleen konkurssisäännön 45 §:n 1 momentin mukaan konkurssipesään luetaan kaikki se ulosmittauskelpoinen omaisuus, joka velallisella konkurssin alkaessa oli tai joka ennen konkurssin päättymistä velalliselle tulee. Koska konkurssipesän A:han kohdistamasta vahvistusvaatimuksesta annettavalla ratkaisulla ei ole oikeudellista merkitystä suhteessa kolmanteen, joka väittää itsellään olevan varoihin paremman oikeuden, katson, ettei konkurssipesä ole esittänyt oikeudellista tarvetta saada vahvistusvaatimuksestaan tämän asian yhteydessä enempää lausuntoa.

Sen sijasta, mitä Korkeimman oikeuden tuomion 53 ja 54 kohdissa on lausuttu virallisen syyttäjän asiassa esittämästä menettämisseuraamusta koskevasta vaatimuksesta, totean, että syyttäjä on, katsoen, että asiassa on kysymys rikoksen A:lle tuottamasta taloudellisesta hyödystä ja niin muodoin hänen konkurssipesäänsä kuuluvasta varallisuudesta, esittänyt noita varoja koskevan menettämisvaatimuksen. Koskei valtiolla menettämisvaatimuksensa perusteella kuitenkaan ole konkurssipesän varoihin parempaa oikeutta kuin A:n konkurssivelkojilla, hylkään sanotun vaatimuksen.

Muilta osin olen Korkeimman oikeuden tuomiosta ilmenevällä kannalla.